Kävin tänään etsimässä juhlapukua ystäväni valmistujaisiin. Eräässä liikkeessä myyjä sanoi: "sä olet kyllä niin sairaan pieni että on vaikea löytää mitään sopivaa."
Sairaan pieni. Sairaan pieni. Sairaan pieni.
Vaikkei se ihan totta olekaan, olin hyvällä tuulella koko loppupäivän.
20080227
20080225
Tra la la
Perusmaanantai. Tuntuu ankealta ajatella että koko paska viikko on vasta edessä. Toisaalta perjantaina on tiedossa kekkerit, joita olen odottanut jo kauan, joten siinä mielessä ihan nastaa. On hyvä kun on jotain odotettavaa.
Yleisesti ottaen se on itse asiassa juuri suurin ongelmani, odottaminen. Odotan jatkuvasti jotain - sitä, että valmistun, että saan töitä, että laihdun, että joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, että kelpaisin. Odottaessani minun elämäni valuu ohi ja pelkäänpä, että jonain päivänä vain huomaan, että kaikki on jo liian myöhäistä ja etten koskaan elämässäni saavuttanut mitään, mikä oli minulle tärkeää.
Olen tänään ollut hyvin väsynyt ja sen seurauksena pinna on ollut aika kireänä. Huomasin ärsyyntyväni mitä pienimmistä asioista ja kaikki hankaluudet saivat aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Näin käy melko usein, kaikki vain tuntuu niin uskomattoman vaikealta, että pakostakin ihmettelen, miten muut ihmiset selviävät elämästään jos niistä tuntuu koskaan samalta.
Oksensin, taas. Vituttaa. On olemassa raja jonka yli syödessäni tiedän, että oksennan. Sen rajan ylitettyäni syöminen meneekin usein ihan holtittomaksi - kun nyt kuitenkin kohta oksennan. Tosin minua huolestuttaa, kuinka paljon syödystä määrästä itse asiassa oksennan. En usko että ikinä kaikkea - onneksi en harrasta sellaista ahmimis-oksentamis-kierrettä (eli siis että mättäisin kaikkea moskaa normaalin ruuan lisäksi) vaan oksennan ihan vaan perussafkoja.
Olen alkanut totuttaa itseäni taas nauttimaan nälän tunteesta. Nothing tastes as good as thin feels, sanotaan, ja on totta että se pieni, maaninen euforia jonka syömättömyydestä saa, tuntuu ihan mahtavalta. Tosin taustalla aina häälyy se pelko että kun alan syömään, ratkean syömään aika hitosti liikaa. Hankalaa, hankalaa. Usein lykkään syömistä ihan vain senkin takia, että sitten syötyäni en enää saa syödä - takaperoista ajattelua, mutta minkäs hullu itselleen voi.
Tiedostan kyllä että minulla on ongelma, mielenterveyden häiriö. Oli aika jolloin tämä määritelmä loukkasi minua aivan suunnattomasti enkä suostunut myöntämään sitä, mutta nyt olen laskelmoivampi ja pystyn käsittelemään sairauttani eri tavalla. SH on minua, ja minä käytän sitä aseena inhottavaa ruumistani vastaan. Ja aikaisemmista kokemuksista viisaampana uskon vakaasti pystyväni kontrolloimaan laihtumistani paremmin niin, ettei se vie minua haudan partaalle. Tämä saattaa olla harhaluulo, jää nähtäväksi. Tiedän monien syömishäiriöisten ajattelevan näin.
Mutta joo. Tälläistä tänään.
Yleisesti ottaen se on itse asiassa juuri suurin ongelmani, odottaminen. Odotan jatkuvasti jotain - sitä, että valmistun, että saan töitä, että laihdun, että joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, että kelpaisin. Odottaessani minun elämäni valuu ohi ja pelkäänpä, että jonain päivänä vain huomaan, että kaikki on jo liian myöhäistä ja etten koskaan elämässäni saavuttanut mitään, mikä oli minulle tärkeää.
Olen tänään ollut hyvin väsynyt ja sen seurauksena pinna on ollut aika kireänä. Huomasin ärsyyntyväni mitä pienimmistä asioista ja kaikki hankaluudet saivat aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Näin käy melko usein, kaikki vain tuntuu niin uskomattoman vaikealta, että pakostakin ihmettelen, miten muut ihmiset selviävät elämästään jos niistä tuntuu koskaan samalta.
Oksensin, taas. Vituttaa. On olemassa raja jonka yli syödessäni tiedän, että oksennan. Sen rajan ylitettyäni syöminen meneekin usein ihan holtittomaksi - kun nyt kuitenkin kohta oksennan. Tosin minua huolestuttaa, kuinka paljon syödystä määrästä itse asiassa oksennan. En usko että ikinä kaikkea - onneksi en harrasta sellaista ahmimis-oksentamis-kierrettä (eli siis että mättäisin kaikkea moskaa normaalin ruuan lisäksi) vaan oksennan ihan vaan perussafkoja.
Olen alkanut totuttaa itseäni taas nauttimaan nälän tunteesta. Nothing tastes as good as thin feels, sanotaan, ja on totta että se pieni, maaninen euforia jonka syömättömyydestä saa, tuntuu ihan mahtavalta. Tosin taustalla aina häälyy se pelko että kun alan syömään, ratkean syömään aika hitosti liikaa. Hankalaa, hankalaa. Usein lykkään syömistä ihan vain senkin takia, että sitten syötyäni en enää saa syödä - takaperoista ajattelua, mutta minkäs hullu itselleen voi.
Tiedostan kyllä että minulla on ongelma, mielenterveyden häiriö. Oli aika jolloin tämä määritelmä loukkasi minua aivan suunnattomasti enkä suostunut myöntämään sitä, mutta nyt olen laskelmoivampi ja pystyn käsittelemään sairauttani eri tavalla. SH on minua, ja minä käytän sitä aseena inhottavaa ruumistani vastaan. Ja aikaisemmista kokemuksista viisaampana uskon vakaasti pystyväni kontrolloimaan laihtumistani paremmin niin, ettei se vie minua haudan partaalle. Tämä saattaa olla harhaluulo, jää nähtäväksi. Tiedän monien syömishäiriöisten ajattelevan näin.
Mutta joo. Tälläistä tänään.
20080224
Onneksi loppui tämäkin viikko
Kävin vaateostoksilla. Tuumakoon 25 farkut olivat minulle isot ja silti näytän lihavalta.
Ymmärrän että tässä on ristiriita. Olen maailman ainoa paksukainen joka mahtuu pieniin housuihin.
Viikonloppu meni todella, todella huonosti. Söin ja oksensin ja tuntuu, että koko naamani on turvonnut (no niin se varmasti onkin) ja vatsa pullottaa. Välillä huomaan ajattelevani etä vatsani on vain turvoksissa koska olen syönyt jotain sopimatonta tai juonut liikaa light-limua tai jotain - mutta eihän se niin ole, minä olen vain lihava.
Liian paksu, liian tyhmä, liian ruma. Liikaa kaikkea ja silti aivan liian vähän.
Huoh. Toivon niin ensi viikon tuovan tullessaan odottamiani hyviä uutisia. Olisin niin sen tarpeessa.
Ymmärrän että tässä on ristiriita. Olen maailman ainoa paksukainen joka mahtuu pieniin housuihin.
Viikonloppu meni todella, todella huonosti. Söin ja oksensin ja tuntuu, että koko naamani on turvonnut (no niin se varmasti onkin) ja vatsa pullottaa. Välillä huomaan ajattelevani etä vatsani on vain turvoksissa koska olen syönyt jotain sopimatonta tai juonut liikaa light-limua tai jotain - mutta eihän se niin ole, minä olen vain lihava.
Liian paksu, liian tyhmä, liian ruma. Liikaa kaikkea ja silti aivan liian vähän.
Huoh. Toivon niin ensi viikon tuovan tullessaan odottamiani hyviä uutisia. Olisin niin sen tarpeessa.
20080220
Trip down memory lane
Löysin päiväkirjani viiden vuoden takaa. Pedantisti ylöskirjattuna jokaisen päivän liikunnat ja syömiset. Harmi sinänsä, etten ole kirjannut fiiliksiäni kovin paljon ylös, sillä en rehellisesti sanoen muista tuosta ajasta (tuolla ajalla tarkoitan sitä ajanjaksoa, jolloin anoreksiani oli ensimmäistä kertaa pahimmillaan/ parhaimmillaan). Osa lähimenneisyydestäni on siis melko hämärän peitossa, mikä sinänsä on ironista, sillä nyt tuntuu että se aika oli parasta mitä minulla on ollut. Tuntuu toisaalta kieroutuneelta sanoa näin, sillä tiedän että olin todella pahasti sairas.
Ote päiväkirjasta:
Liikunta 60min juoksu
Aamu: porkkana, mustaa kahvia makeutusaineella
Päivä: koululla uunikalaa (seiti, n.100g) ja salaattia
Ilta: porkkana ja rooibos-teetä
5 tupakkaa, purkkaa
Minusta on ällistyttävää että elin tuon kaltaisella ruokavaliolla useita kuukausia. Nykyisin syön kuin porsas. Syön vaikka ei ole nälkä. Syön vaikka vatsani on täynnä. En ymmärrä itseäni. Luulen että tämä osaltaan on anoreksian peruja, useita vuosia ruokaa pantattuani suhteeni siihen on luonnollisesti vääristynyt. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että joskus pystyin syömään ajattelematta ravintosisältöjä.
Mainitsin aikaisemmin, etten muista syvimmästä kaudesta paljoakaan. Muistan kuitenkin muutamia, välähdyksenomaisia juttuja, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen aivan jollekin toiselle.
Muistan kuinka jalkani turposivat kaksinkertaisiksi nestetasapainon häiriintymisen takia. Ostin nesteenpoistajia.
Muistan kuinka en pystynyt nousemaan bussiin, koska jalkani eivät vain jaksaneet toimia- tämä oli hyvin, hyvin hämmentävä tunne ja sai minut ensimmäistä kertaa miettimään josko minussa on jotain vialla. Saman tunteen koin kun en pystynyt enää juoksemaan.
Muistan kuinka katsoin itseäni peilistä (painoindeksini oli tällöin hieman yli 13) ja ajatelin että en minä nyt niin lihava ehkä olekaan. En kuitenkaan ikinä pitänyt itseäni laihana.
Muistan kuinka seisoin kaupan hyllyjen edessä joskus jopa tunteja koska en vain pystynyt päättämään mitä voin ostaa. Lopulta kaupasta oli pakko lähteä koska myyjien tuijotus alkoi hävettää.
Muistan kuinka nukuin villahousut jalassa ja villapaita päällä kahden täkin alla koska palelin niin kovasti.
Muistan kuinka isäni tuskaisella äänellä sanoi: "katso nyt itseäsi". Reiteni oli noin hänen ranteensa paksuinen.
Muistan kuinka entinen kämppikseni tuli noin kuukauden päästä muutostaan noutamaan joitakin tavaroitaan. En ihan vieläkään pysty sanomaan oliko hänen ilmeessään enemmän kauhua vai sääliä.
Muistan kuinka pelkäsin että ehkä kuolen.
Good times.
Hauskintahan tässä koko jutussa on, että mielestäni anorektikot ovat aika säälittäviä. Salilla, jossa aikaisemmin kävin, oli yksi tälläinen himoliikkuja rassukka ja kyllähän se aika huvittava oli. En ehkä kenties halua olla sairaalloisen laiha - BMI 13 oli aika vähän ja saan kiittää isäni lääkärin ammattia siitä, ettei minua kuskattu sairaalaan - mutta poikkeuksellisen hoikka tahdon kyllä olla. Hoikka olen jo nyt, yleisillä mittapuilla, mutta en riittävän hoikka itselleni.
Toisaalta huolestuttavaa on että silloinkin, laihimmillani, en ollut riittävän hoikka. Mutta mietin sitä sitten joskus myöhemmin. En oikeastaan usko enää pystyväni laihtumaan niin paljon, hulluuteni ei ole niin mustaa enää. Nykyiselläänkään en kuitenkaan voi jatkaa joten suunnan on oltava alaspäin.
Ote päiväkirjasta:
Liikunta 60min juoksu
Aamu: porkkana, mustaa kahvia makeutusaineella
Päivä: koululla uunikalaa (seiti, n.100g) ja salaattia
Ilta: porkkana ja rooibos-teetä
5 tupakkaa, purkkaa
Minusta on ällistyttävää että elin tuon kaltaisella ruokavaliolla useita kuukausia. Nykyisin syön kuin porsas. Syön vaikka ei ole nälkä. Syön vaikka vatsani on täynnä. En ymmärrä itseäni. Luulen että tämä osaltaan on anoreksian peruja, useita vuosia ruokaa pantattuani suhteeni siihen on luonnollisesti vääristynyt. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että joskus pystyin syömään ajattelematta ravintosisältöjä.
Mainitsin aikaisemmin, etten muista syvimmästä kaudesta paljoakaan. Muistan kuitenkin muutamia, välähdyksenomaisia juttuja, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen aivan jollekin toiselle.
Muistan kuinka jalkani turposivat kaksinkertaisiksi nestetasapainon häiriintymisen takia. Ostin nesteenpoistajia.
Muistan kuinka en pystynyt nousemaan bussiin, koska jalkani eivät vain jaksaneet toimia- tämä oli hyvin, hyvin hämmentävä tunne ja sai minut ensimmäistä kertaa miettimään josko minussa on jotain vialla. Saman tunteen koin kun en pystynyt enää juoksemaan.
Muistan kuinka katsoin itseäni peilistä (painoindeksini oli tällöin hieman yli 13) ja ajatelin että en minä nyt niin lihava ehkä olekaan. En kuitenkaan ikinä pitänyt itseäni laihana.
Muistan kuinka seisoin kaupan hyllyjen edessä joskus jopa tunteja koska en vain pystynyt päättämään mitä voin ostaa. Lopulta kaupasta oli pakko lähteä koska myyjien tuijotus alkoi hävettää.
Muistan kuinka nukuin villahousut jalassa ja villapaita päällä kahden täkin alla koska palelin niin kovasti.
Muistan kuinka isäni tuskaisella äänellä sanoi: "katso nyt itseäsi". Reiteni oli noin hänen ranteensa paksuinen.
Muistan kuinka entinen kämppikseni tuli noin kuukauden päästä muutostaan noutamaan joitakin tavaroitaan. En ihan vieläkään pysty sanomaan oliko hänen ilmeessään enemmän kauhua vai sääliä.
Muistan kuinka pelkäsin että ehkä kuolen.
Good times.
Hauskintahan tässä koko jutussa on, että mielestäni anorektikot ovat aika säälittäviä. Salilla, jossa aikaisemmin kävin, oli yksi tälläinen himoliikkuja rassukka ja kyllähän se aika huvittava oli. En ehkä kenties halua olla sairaalloisen laiha - BMI 13 oli aika vähän ja saan kiittää isäni lääkärin ammattia siitä, ettei minua kuskattu sairaalaan - mutta poikkeuksellisen hoikka tahdon kyllä olla. Hoikka olen jo nyt, yleisillä mittapuilla, mutta en riittävän hoikka itselleni.
Toisaalta huolestuttavaa on että silloinkin, laihimmillani, en ollut riittävän hoikka. Mutta mietin sitä sitten joskus myöhemmin. En oikeastaan usko enää pystyväni laihtumaan niin paljon, hulluuteni ei ole niin mustaa enää. Nykyiselläänkään en kuitenkaan voi jatkaa joten suunnan on oltava alaspäin.
20080219
Aim in life
Olen aivan naurettavan hullaantunut erääseen mieheen. Hän on minua huomattavasti vanhempi, hänellä on lapsi ja hän seurustelee. Laittoman hyvän näköinen ja pyörryttävän itsevarma käytöksessään ja olemuksessaan. Ja flirttailee minulle estottomasti aina tavatessamme.
Näin hänet eilen aivan lyhyesti ja jo muutamalla kommentilla hän sai minut niin sekaisin, etten itsekään oikein ymmärrä miten hänellä voikaan olla sellainen vaikutus minuun. Tiedän ettei tästä ikinä seuraa mitään jo siitäkään syystä, etten harrasta varattuja miehiä (puhumattakaan nyt siitä että häntä tuskin kiinnostaa tälläinen pikkutyttö - kunhan pelleilee kustannuksellani), mutta on huumaavaa havaita, että voin haluta jotain ihmistä näin paljon. Aina hänet nähdessäni olen valmis heittäytymään hänelle, tekemään ihan mitä vain hän keksii pyytää. Kannattaneeko mainitakaan että tämä alttius tekee minusta myös äärettömän varovaisen - vaikka himoitsen häntä, en silti ole valmis tekemään itsestäni ihan täyttä idioottia. Luonteensa tuntien hän luultavasti vain nauttisi siitä.
Mutta voi luoja miltä minusta tuntui kun hän katsoi ja kosketti minua eilen. En muista milloin viimeksi - jos ikinä - olen tuntenut sellaista sähköä.
No, se siitä. Ajattelen häntä öisin, muuten pidän - yritän pitää - ajatukseni kaukana hänestä.
Olen tullut siihen tulokseen että minun on ihan oikeasti pakko laihduttaa vähän. En halua että minulle käy niin kuin niin monelle muulle tämän ikäiselle; vuosien kääntyessä kohta hiljalleen kohti kolmeakymmentä perse alkaa yhtä hiljalleen levitä ja allit roikkua. Näen joka päivä kadulla ja kaupungilla näitä entisiä teiniprinsessoja, jotka nyt parisuhteen valheellisen turvallisuudentunteen myötä ovat mättäneet itsenä lievästi ylipainoisiksi pulleroiks, ja joille säännöllinen liikunta tarkoittaa sitä, että käydään kerran viikossa yliopiston järjestämässä jumpassa ja ehkä, jos hyvin käy, puolen tunnin kävelylenkillä tyttökaverin kanssa.
Hyi saatana, pelkkä ajatus inhottaa. Minä en yksinkertaisesti suostu.
Aion laihtua. Syön vähemmän. Enempää en pysty liikkumaan, rasitusvammat piinaavat nyt jo. En aio hankkia vaakaa koska pelkään mitä se nyt näyttää - en ole käynyt moneen vuoteen - mutta vaatteet ovat joka tapauksessa parempi mittari.
Yritän lopettaa oksentamisen. Se ei ole kaunista. Minä haluan olla kaunis. Se on minulle maailmassa tärkeintä. Muutakaan minulla ei ole.
Näin hänet eilen aivan lyhyesti ja jo muutamalla kommentilla hän sai minut niin sekaisin, etten itsekään oikein ymmärrä miten hänellä voikaan olla sellainen vaikutus minuun. Tiedän ettei tästä ikinä seuraa mitään jo siitäkään syystä, etten harrasta varattuja miehiä (puhumattakaan nyt siitä että häntä tuskin kiinnostaa tälläinen pikkutyttö - kunhan pelleilee kustannuksellani), mutta on huumaavaa havaita, että voin haluta jotain ihmistä näin paljon. Aina hänet nähdessäni olen valmis heittäytymään hänelle, tekemään ihan mitä vain hän keksii pyytää. Kannattaneeko mainitakaan että tämä alttius tekee minusta myös äärettömän varovaisen - vaikka himoitsen häntä, en silti ole valmis tekemään itsestäni ihan täyttä idioottia. Luonteensa tuntien hän luultavasti vain nauttisi siitä.
Mutta voi luoja miltä minusta tuntui kun hän katsoi ja kosketti minua eilen. En muista milloin viimeksi - jos ikinä - olen tuntenut sellaista sähköä.
No, se siitä. Ajattelen häntä öisin, muuten pidän - yritän pitää - ajatukseni kaukana hänestä.
Olen tullut siihen tulokseen että minun on ihan oikeasti pakko laihduttaa vähän. En halua että minulle käy niin kuin niin monelle muulle tämän ikäiselle; vuosien kääntyessä kohta hiljalleen kohti kolmeakymmentä perse alkaa yhtä hiljalleen levitä ja allit roikkua. Näen joka päivä kadulla ja kaupungilla näitä entisiä teiniprinsessoja, jotka nyt parisuhteen valheellisen turvallisuudentunteen myötä ovat mättäneet itsenä lievästi ylipainoisiksi pulleroiks, ja joille säännöllinen liikunta tarkoittaa sitä, että käydään kerran viikossa yliopiston järjestämässä jumpassa ja ehkä, jos hyvin käy, puolen tunnin kävelylenkillä tyttökaverin kanssa.
Hyi saatana, pelkkä ajatus inhottaa. Minä en yksinkertaisesti suostu.
Aion laihtua. Syön vähemmän. Enempää en pysty liikkumaan, rasitusvammat piinaavat nyt jo. En aio hankkia vaakaa koska pelkään mitä se nyt näyttää - en ole käynyt moneen vuoteen - mutta vaatteet ovat joka tapauksessa parempi mittari.
Yritän lopettaa oksentamisen. Se ei ole kaunista. Minä haluan olla kaunis. Se on minulle maailmassa tärkeintä. Muutakaan minulla ei ole.
20080217
Haukotus
Väsyttää niin helvetisti. Muut lähtivät baariin, en jaksanut ja tulin etkoilta himaan. Ja mitä baarissa olisinkaan tehnyt, kun ei juo on joskus rasittavaa torjua humalaisia lähentelijöitä ja kuunnella mukahauskoja juttuja.
Mietin ihmissuhdekuvioitani tänään. Tajusin etten ole oikeastaan koskaan ollut tasapainoisessa, toimivassa suhteessa vastakkaisen sukupuolen kanssa. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta että haluaisin olla jonkun ihmisen kanssa kauemmin kuin muutaman tunnin kerrallaan. Tai että olisin joskus ajatellut haluavani olla jonkun kanssa niin, ettei minulla olisi muita.
Ongelmani on se, että minua alkaa ahdistamaan heti jos minulta odotetaan jotain. Jos varaani lasketaan ihan mitä tahansa vähäpätöistäkin. Esimerkiksi jo se, että joku tulee tapaamaan minua tai kutsuu minut kahden kesken jonnekin, saa minut hermostumaan. Saati sitten tyttöystävän roolin täyttäminen.
Luultavasti kyse on osaksi siitä, että pelkään (tiedän) tuottavani pettymyksen. En ole mukava ihminen, en älykäs enkä hauska. Tiedän tämän ja pelkään tilannetta jossa vastapuoli tajuaa sen myös. Minä en halua tulla hylätyksi sen vuoksi mitä tiedän olevani.
Luulen etten koskaan tule olemaan kenekään kanssa niin sanotusti vakavassa suhteessa. En ehkä vain pysty siihen. Ja se on ihan ok, koska en luultavasti haluakaan pystyä - tai sanotaan mielummin niin, että en usko olemassa olevan ihmistä, jonka seurasta nauttisin niin paljon että olisin valmis kestämään sen ahdistuksen joka suhteesta seuraisi.
Minulla on useita kevytsuhteita ja ne riittävät minulle. Tottakai olisi joskus, heikkona hetkenä, kiva tuntea olevansa jonkin arvoinen ja että joku haluaisi olla kanssani muutenkin kuin alasti, mutta aina ei saa mitä haluaa. Ja, jos en ole valmis antamaan itsestäni mitään, tuskin voin sitä keneltäkään muultakaan vaatia. Enkä oikeastaan haluakaan kenenkään sitä tekevän - en osaa käsitellä ihmisten tunteita. Loukkaan aina, tahtomattani tai tahallani.
Kaikkia ole tarkoitettu parisuhteeseen.
Mietin ihmissuhdekuvioitani tänään. Tajusin etten ole oikeastaan koskaan ollut tasapainoisessa, toimivassa suhteessa vastakkaisen sukupuolen kanssa. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta että haluaisin olla jonkun ihmisen kanssa kauemmin kuin muutaman tunnin kerrallaan. Tai että olisin joskus ajatellut haluavani olla jonkun kanssa niin, ettei minulla olisi muita.
Ongelmani on se, että minua alkaa ahdistamaan heti jos minulta odotetaan jotain. Jos varaani lasketaan ihan mitä tahansa vähäpätöistäkin. Esimerkiksi jo se, että joku tulee tapaamaan minua tai kutsuu minut kahden kesken jonnekin, saa minut hermostumaan. Saati sitten tyttöystävän roolin täyttäminen.
Luultavasti kyse on osaksi siitä, että pelkään (tiedän) tuottavani pettymyksen. En ole mukava ihminen, en älykäs enkä hauska. Tiedän tämän ja pelkään tilannetta jossa vastapuoli tajuaa sen myös. Minä en halua tulla hylätyksi sen vuoksi mitä tiedän olevani.
Luulen etten koskaan tule olemaan kenekään kanssa niin sanotusti vakavassa suhteessa. En ehkä vain pysty siihen. Ja se on ihan ok, koska en luultavasti haluakaan pystyä - tai sanotaan mielummin niin, että en usko olemassa olevan ihmistä, jonka seurasta nauttisin niin paljon että olisin valmis kestämään sen ahdistuksen joka suhteesta seuraisi.
Minulla on useita kevytsuhteita ja ne riittävät minulle. Tottakai olisi joskus, heikkona hetkenä, kiva tuntea olevansa jonkin arvoinen ja että joku haluaisi olla kanssani muutenkin kuin alasti, mutta aina ei saa mitä haluaa. Ja, jos en ole valmis antamaan itsestäni mitään, tuskin voin sitä keneltäkään muultakaan vaatia. Enkä oikeastaan haluakaan kenenkään sitä tekevän - en osaa käsitellä ihmisten tunteita. Loukkaan aina, tahtomattani tai tahallani.
Kaikkia ole tarkoitettu parisuhteeseen.
20080214
Helpotus
Mahtavaa, en ole raskaana.
Ajattelin vaihtaa pillereistä ehkäisyrenkaaseen. Sitä ei voi oksentaa ulos joten ei tarvitse pelätä.
Kävin tänään kaksi kertaa lenkillä, aamulla ja illalla. Aamuisin käyn aina, iltaisin silloin kun on aikaa. Viime talvena harrastin kovaa aerobista noin 15 tuntia viikossa, tänä talvena määrä jää reiluun puoleen tuosta. Välipäivien pitäminen on minulle hirvittävän hankalaa, usein menee viikkoja etten pidä yhtään vapaapäivää. Pyrin siihen että yhtenä päivänä ottaisin edes rauhallisemmin mutta aina se ei onnistu.
Tuhlaan ihan uskomattoman paljon aikaa täysin merkityksettömiin asioihin, mikä luonnollisesti ahdistaa ihan helvetisti. Tuntuu että olen menettänyt otteen itsestäni - en voi enää luottaa siihen että olen, tai edes pyrkisin olemaan, sellainen ihminen joka haluan olla. En ole ikinä ollut itseeni tyytyväinen mutta oli aika jolloin ainakin tiesin että olen ahkera, rehellinen ja vastuullinen. Nyt, tarpeetonta kai sanoakaan, en ole mitään noista.
I cheated myself
like I knew I would
I told you I was trouble
you know that I´m no good
Amy Winehouse - You know I´m no good
Ajattelin vaihtaa pillereistä ehkäisyrenkaaseen. Sitä ei voi oksentaa ulos joten ei tarvitse pelätä.
Kävin tänään kaksi kertaa lenkillä, aamulla ja illalla. Aamuisin käyn aina, iltaisin silloin kun on aikaa. Viime talvena harrastin kovaa aerobista noin 15 tuntia viikossa, tänä talvena määrä jää reiluun puoleen tuosta. Välipäivien pitäminen on minulle hirvittävän hankalaa, usein menee viikkoja etten pidä yhtään vapaapäivää. Pyrin siihen että yhtenä päivänä ottaisin edes rauhallisemmin mutta aina se ei onnistu.
Tuhlaan ihan uskomattoman paljon aikaa täysin merkityksettömiin asioihin, mikä luonnollisesti ahdistaa ihan helvetisti. Tuntuu että olen menettänyt otteen itsestäni - en voi enää luottaa siihen että olen, tai edes pyrkisin olemaan, sellainen ihminen joka haluan olla. En ole ikinä ollut itseeni tyytyväinen mutta oli aika jolloin ainakin tiesin että olen ahkera, rehellinen ja vastuullinen. Nyt, tarpeetonta kai sanoakaan, en ole mitään noista.
I cheated myself
like I knew I would
I told you I was trouble
you know that I´m no good
Amy Winehouse - You know I´m no good
20080213
Liian totta
Kaaduin tänään jäisellä kadulla ja satutin polveni. Jes.
Minua inhottaa ruumiini fyysisyys, sen läsnäolo ja todellisuus. Kuinka se on koko ajan läsnä enkä pääse sitä millään ikinä pakoon. Se on niin vääränlainen ja minulle epäsopiva, ja silti olen aina loukussa sen sisällä. En koe olevani kokonaisuus, on erikseen olemassa minä ja ruumiini. Nimenomaan minun ruumiini - minulla on oikeus tehdä sille mitä tahansa.
Raivostun ruumilleni kun se on väsynyt, kipeä tai ei muuten vain toimi niin kuin haluaisin. Turhautunutta, hyödytöntä raivoa. Tiedän että voisin käyttää aikani paremminkin.
Oksensin taas. En ollut varsinaisesti ahminut, syönyt vain liikaa ja oloni oli tukala. Pelkään että hampaani mätänevät suuhun ja että poskeni turpoavat kuin marsulla. En pidä oksentamisesta.
Huoh.
Toivon että tuo ulkona herännyt kylmyys menee nopeasti ohi. Inhoan talvea, se tappaa minut vielä joskus. Syömishäiriönikin aina talvisin pahenevat, en tiedä miksi. Ehkä minulla on silloin liikaa aikaa velloa omassa kurjuudessani.
Menenpä tästä sitten jatkamaan sitä.
Minua inhottaa ruumiini fyysisyys, sen läsnäolo ja todellisuus. Kuinka se on koko ajan läsnä enkä pääse sitä millään ikinä pakoon. Se on niin vääränlainen ja minulle epäsopiva, ja silti olen aina loukussa sen sisällä. En koe olevani kokonaisuus, on erikseen olemassa minä ja ruumiini. Nimenomaan minun ruumiini - minulla on oikeus tehdä sille mitä tahansa.
Raivostun ruumilleni kun se on väsynyt, kipeä tai ei muuten vain toimi niin kuin haluaisin. Turhautunutta, hyödytöntä raivoa. Tiedän että voisin käyttää aikani paremminkin.
Oksensin taas. En ollut varsinaisesti ahminut, syönyt vain liikaa ja oloni oli tukala. Pelkään että hampaani mätänevät suuhun ja että poskeni turpoavat kuin marsulla. En pidä oksentamisesta.
Huoh.
Toivon että tuo ulkona herännyt kylmyys menee nopeasti ohi. Inhoan talvea, se tappaa minut vielä joskus. Syömishäiriönikin aina talvisin pahenevat, en tiedä miksi. Ehkä minulla on silloin liikaa aikaa velloa omassa kurjuudessani.
Menenpä tästä sitten jatkamaan sitä.
20080212
Pitkä päivä
Tänään oli paha päivä, taas. Aamusta asti levoton ja tuskastunut olo, mikä aiheutti sen, että duuneihin oli suunnattoman vaikea keskittyä. Tuskailin ja pelkäsin olemattomia, enkä ajatellut lainkaan sitä mitä piti. Tunsin itseni tehottomaksi ja huonoksi työntekijäksi ja olinkin sitä. Hävettää.
Olin ennen parempi. Ahkerampi, kurinalaisempi, selvempi. Hullumpi, sanoisi joku. Ihailen mennyttä itseäni siitä pystymisen ja jaksamisen määrästä. Vaadin itseltäni aivan kohtuuttomia mutta koska se oli minulle itsestäänselvyys, en voinut kuvitellakaan toimivani toisin. Nykyään olen pehmennyt, laiskistunut. Olen huono ja heikko.
Ennen minulla oli rajat jotka tiesin ja joita noudatin. Nyt maailmani on mössöä ja niin minäkin.
Myönnettäköön että kun sain sydämenpysähdyksen maatessani 30-kiloisena lapsuudenkotini sohvalla jouluaattona viisi vuotta takaperin, minua vähän arvelutti josko sittenkään haluan kuolla näin. Nyt on ehkä kulunut riittävästi aikaa jotta pelko voi väistyä glorifioinnin tieltä - nyt tuntuu oikeastaan aika hienolta, että pystyin näännyttämään itseni vaiheeseen, jossa en pystynyt enää ottamaan juoksuaskelia tai saanut käännettyä alaoven lukkoa auki. Farkkujeni tuumakoko on yhä pienempi kuin ikäni (ja olen lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä) mutta silti tunnen olevani sotanorsu ja hiiliproomu siihen lasilintuun verrattuna joka joskus olin. Minä Olin. Minä.
Ei se liity vain haluun olla laiha. Tottakai haluan sitäkin, laiha ihminen on kaunis ja minä olen olen hyvin esteettispainotteinen ihminen. Sisäinen kauneus on rumille tarkoitettu ja luoja tietää ettei minulle sitä ole suotu. Sisäistä kauneutta siis, rumuutta kyllä senkin edestä. Se on niin paljon kokonaisvaltaisempaa. Joku saattaa tämän ymmärtääkin. Useimmat eivät.
En aio pyytää anteeksi tätä vuodatusta ja samoissa aiheissa pyörimistä. Minun on niin suunnattoman paha olla itseni kanssa juuri nyt että tämä on pakko purkaa johonkin. Kenellekään en ole ikinä ääneen sanonut sairastaneeni anoreksiaa - vanhemmillekin intin aina vain tehneeni liikaa töitä ja siksi laihtuneeni. Kyllähän he tiesivät totuuden (tai sitten valehtelivat itselleen aivan uskomattoman hyvin) muttei minua koskaan vaadittu myöntämään tilaani.
Mutta like said, jos teksti ei miellytä tai koet sen pro-anailuksi tai ihan miksi muuksi vaan, ole kiltti ja jätä lukematta. Tarkoitukseni ei ole lisätä kenenkään ahdistusta tai syöstä muita tälle tielle. Ihan jo siitäkin syystsä että en halua kenenkään olevan laihempi kuin minä.
Surullista? On kyllä. Sairasta? Totta kai. Tavoiteltavaa? Minulle on.
Olin ennen parempi. Ahkerampi, kurinalaisempi, selvempi. Hullumpi, sanoisi joku. Ihailen mennyttä itseäni siitä pystymisen ja jaksamisen määrästä. Vaadin itseltäni aivan kohtuuttomia mutta koska se oli minulle itsestäänselvyys, en voinut kuvitellakaan toimivani toisin. Nykyään olen pehmennyt, laiskistunut. Olen huono ja heikko.
Ennen minulla oli rajat jotka tiesin ja joita noudatin. Nyt maailmani on mössöä ja niin minäkin.
Myönnettäköön että kun sain sydämenpysähdyksen maatessani 30-kiloisena lapsuudenkotini sohvalla jouluaattona viisi vuotta takaperin, minua vähän arvelutti josko sittenkään haluan kuolla näin. Nyt on ehkä kulunut riittävästi aikaa jotta pelko voi väistyä glorifioinnin tieltä - nyt tuntuu oikeastaan aika hienolta, että pystyin näännyttämään itseni vaiheeseen, jossa en pystynyt enää ottamaan juoksuaskelia tai saanut käännettyä alaoven lukkoa auki. Farkkujeni tuumakoko on yhä pienempi kuin ikäni (ja olen lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä) mutta silti tunnen olevani sotanorsu ja hiiliproomu siihen lasilintuun verrattuna joka joskus olin. Minä Olin. Minä.
Ei se liity vain haluun olla laiha. Tottakai haluan sitäkin, laiha ihminen on kaunis ja minä olen olen hyvin esteettispainotteinen ihminen. Sisäinen kauneus on rumille tarkoitettu ja luoja tietää ettei minulle sitä ole suotu. Sisäistä kauneutta siis, rumuutta kyllä senkin edestä. Se on niin paljon kokonaisvaltaisempaa. Joku saattaa tämän ymmärtääkin. Useimmat eivät.
En aio pyytää anteeksi tätä vuodatusta ja samoissa aiheissa pyörimistä. Minun on niin suunnattoman paha olla itseni kanssa juuri nyt että tämä on pakko purkaa johonkin. Kenellekään en ole ikinä ääneen sanonut sairastaneeni anoreksiaa - vanhemmillekin intin aina vain tehneeni liikaa töitä ja siksi laihtuneeni. Kyllähän he tiesivät totuuden (tai sitten valehtelivat itselleen aivan uskomattoman hyvin) muttei minua koskaan vaadittu myöntämään tilaani.
Mutta like said, jos teksti ei miellytä tai koet sen pro-anailuksi tai ihan miksi muuksi vaan, ole kiltti ja jätä lukematta. Tarkoitukseni ei ole lisätä kenenkään ahdistusta tai syöstä muita tälle tielle. Ihan jo siitäkin syystsä että en halua kenenkään olevan laihempi kuin minä.
Surullista? On kyllä. Sairasta? Totta kai. Tavoiteltavaa? Minulle on.
20080211
Viikon alkua
Syön liikaa. Aivan järkyttäviä määriä. Tämä raivostuttaa minua aivan suunnattomasti - taas yksi osoitus siitä etten hallitse itseäni. Minä haluan olla vahvempi mutta en esää osaa.
Olen miettinyt tulevaisuutta ja tehnyt muutaman yrityksen sen parantamiseksi. Jos minulla kävisi tuuri, jos asiat menisivät niin kuin haluan, olen ensi vuonna hyvin kaukana tästä maasta tekemässä työtä paikassa, josta olen unelmoinut vuosia. Mutta ennen kuin anna itseni haaveilla tästä liikaa minun kannattanee muistaa, että kohdalleni ei ennekään ole osunut liikaa onnea, joten luultavasti nytkään sitä ei ole odotettavissa. Mahdollisuus menee ohi ja minä jumiudun tänne loppuiäkseni.
Aina löytyy joku parempi.
En pidä Suomesta, sen näennäisestä suvaitsevaisuudesta ja muka-tasa-arvosta. Pimeästä, pitkästä talvesta ja kylmästä kesästä. Ihmisistä joiden tyhjänpäiväisen puheen ymmärrän julkisissa kulkuvälineissä. Olen ollut riittävän kauan muualla tietääkseni etten kuulu tänne vaan johonkin aivan muualle. Minä vihaan sitä kateellisuutta ja tasapäistämisen kulttuuria mikä täällä vallitsee. Aina mennään tyhmimmän ja hitaimman ehdolla ja auta armias jos jollain menee paremmin kuin muilla - sitä ei suomalainen kestä. Tässä ollan samalla viivalla saatana ja poispyrkiville on saunan takana tilaa. Sinun ei pidä joukosta erottuman.
Nyt on maanantai. Huomenna herätessäni toivon että olisi jo ilta. Pidän työstäni kohtuullisen paljon mutta itseäni en jaksa. Miten keneltäkään voidaan vaatia niin paljon kuin minulta - olla itseni kanssa joka hetki.
Olen miettinyt tulevaisuutta ja tehnyt muutaman yrityksen sen parantamiseksi. Jos minulla kävisi tuuri, jos asiat menisivät niin kuin haluan, olen ensi vuonna hyvin kaukana tästä maasta tekemässä työtä paikassa, josta olen unelmoinut vuosia. Mutta ennen kuin anna itseni haaveilla tästä liikaa minun kannattanee muistaa, että kohdalleni ei ennekään ole osunut liikaa onnea, joten luultavasti nytkään sitä ei ole odotettavissa. Mahdollisuus menee ohi ja minä jumiudun tänne loppuiäkseni.
Aina löytyy joku parempi.
En pidä Suomesta, sen näennäisestä suvaitsevaisuudesta ja muka-tasa-arvosta. Pimeästä, pitkästä talvesta ja kylmästä kesästä. Ihmisistä joiden tyhjänpäiväisen puheen ymmärrän julkisissa kulkuvälineissä. Olen ollut riittävän kauan muualla tietääkseni etten kuulu tänne vaan johonkin aivan muualle. Minä vihaan sitä kateellisuutta ja tasapäistämisen kulttuuria mikä täällä vallitsee. Aina mennään tyhmimmän ja hitaimman ehdolla ja auta armias jos jollain menee paremmin kuin muilla - sitä ei suomalainen kestä. Tässä ollan samalla viivalla saatana ja poispyrkiville on saunan takana tilaa. Sinun ei pidä joukosta erottuman.
Nyt on maanantai. Huomenna herätessäni toivon että olisi jo ilta. Pidän työstäni kohtuullisen paljon mutta itseäni en jaksa. Miten keneltäkään voidaan vaatia niin paljon kuin minulta - olla itseni kanssa joka hetki.
20080210
Sunday evening
Olen helposti huolestuva ja ahdistuva ihminen. Ahdistus on joskus niin voimakasta että se vaikeuttaa hengittämistä. Usein en saa nukuttua sen vuoksi.
Mikä sitten ahdistaa?
Monikin asia. Enimmäkseen suunnaton itseinhoni. Olen sairastanut syömishäiriötä nyt kuutisen vuotta. Se alkoi anoreksiana joka vei melkein hengen - painoin pahimmillani (parhaimmillani?) 30kg. "Parannuttuani" syömishäiriöni kääntyi bulimiaksi, jota sairastan parhaillaan. En kovin vaikeana, sillä pidän oksentamista kohtuuttoman vastenmielisenä ja inhottavana toimintana. Anoreksia oli puhtaampaa. Olen kallistumassa sen syliin takaisin.
Mutta kuten sanottu, minä vihaan itseäni ihan todella. Olen paitsi lihava, myös ruma ja tyhmä. Minulle tuottaa vaikeuksia olla satuttamatta itseäni fyysisesti. Olisinko onnellinen, jos olisin taas laiha? Olisin. Minä en pidä syömishäiriöstä mutta kontrollista minä pidän. Ja se, että voin hallita itseäni edes jollain elämän alueella - että saan itse päättää - se antaa minulle iloa. Ja koska laihuus, sairaalloinenkin, on mielestäni tuhat kertaa kauniimpaa kuin normaalipaino (jossa en kyllä taida edes olla) pidän sitä tavoittelemisen arvoisena.
Joskus vaan toivon jääväni auton alle.
Toisaalta en halua kuolla. Pelkään että minulla on, holtittoman seksielämän seurauksena, sukupuolitauti. Pelkään HIVtä. Pelkään olevani raskaana. Nämä pelot eivät ole perusteltuja, mutta en pysty pakenemaan niitä.
Olen päättänyt laihduttaa. Tällä hetkellä painan ehkä 40-45 kiloa, en omista vaakaa enkä aio sitä ainakaan vielä hankkia. Minä pidän luistani ja tahdon nähdä ne.
Ja se mitä minä en tahdo on anonyymit nillittäjät jotka aukovat päätään pro-anailusta ja vastuuttomuudesta. Minä en ole pro-ana siinä mielessä että haluaisin bondata muiden syömishäiriöisten kanssa ja jakaa vinkkejä. En helvetissä, te kaikki muut jotka haluatte samaa kuin minä - toivon että epäonnistutte. Anoreksia on hirveä sairaus joka tuhoaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minä olen sen vain ansainnut. Suits you, sir.
Minä olen sen valinnut. Mutta pelkään etten pysty siihen enää. Etten selviäkään enää porkkanoilla ja mustalla kahvilla viikkokausia. Ettei minulla enää ole sitä voimaa itseeni.
Toisaalta vahingosta viisastuneena - rytmihäiröt, hiusten tippuminen, turkispeite, se ettei pysty enää nousemaan bussiin kehon syötyä lihaksena pois - teen homman maltillisemmin. En välttämättä kaipaa kauhistuneita katseita tai sitä että äitini itkee minut näkiessään. Ettei ole voimia työntää tyhjiä ostoskärryjä kaupassa. Haluan vain sen tunteen takaisin että hallitsen itseäni.
Edes osaa itsestäni.
PAPA-kokeen solukuvassa oli muutoksia. Itkin kun sain tietää mutta pian se vaihtui välinpitämättömyydeksi. En minä sille mitään nyt voi kuitenkaan.
Voi luoja miten ihminen voikaan itseään vihata.
Mikä sitten ahdistaa?
Monikin asia. Enimmäkseen suunnaton itseinhoni. Olen sairastanut syömishäiriötä nyt kuutisen vuotta. Se alkoi anoreksiana joka vei melkein hengen - painoin pahimmillani (parhaimmillani?) 30kg. "Parannuttuani" syömishäiriöni kääntyi bulimiaksi, jota sairastan parhaillaan. En kovin vaikeana, sillä pidän oksentamista kohtuuttoman vastenmielisenä ja inhottavana toimintana. Anoreksia oli puhtaampaa. Olen kallistumassa sen syliin takaisin.
Mutta kuten sanottu, minä vihaan itseäni ihan todella. Olen paitsi lihava, myös ruma ja tyhmä. Minulle tuottaa vaikeuksia olla satuttamatta itseäni fyysisesti. Olisinko onnellinen, jos olisin taas laiha? Olisin. Minä en pidä syömishäiriöstä mutta kontrollista minä pidän. Ja se, että voin hallita itseäni edes jollain elämän alueella - että saan itse päättää - se antaa minulle iloa. Ja koska laihuus, sairaalloinenkin, on mielestäni tuhat kertaa kauniimpaa kuin normaalipaino (jossa en kyllä taida edes olla) pidän sitä tavoittelemisen arvoisena.
Joskus vaan toivon jääväni auton alle.
Toisaalta en halua kuolla. Pelkään että minulla on, holtittoman seksielämän seurauksena, sukupuolitauti. Pelkään HIVtä. Pelkään olevani raskaana. Nämä pelot eivät ole perusteltuja, mutta en pysty pakenemaan niitä.
Olen päättänyt laihduttaa. Tällä hetkellä painan ehkä 40-45 kiloa, en omista vaakaa enkä aio sitä ainakaan vielä hankkia. Minä pidän luistani ja tahdon nähdä ne.
Ja se mitä minä en tahdo on anonyymit nillittäjät jotka aukovat päätään pro-anailusta ja vastuuttomuudesta. Minä en ole pro-ana siinä mielessä että haluaisin bondata muiden syömishäiriöisten kanssa ja jakaa vinkkejä. En helvetissä, te kaikki muut jotka haluatte samaa kuin minä - toivon että epäonnistutte. Anoreksia on hirveä sairaus joka tuhoaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minä olen sen vain ansainnut. Suits you, sir.
Minä olen sen valinnut. Mutta pelkään etten pysty siihen enää. Etten selviäkään enää porkkanoilla ja mustalla kahvilla viikkokausia. Ettei minulla enää ole sitä voimaa itseeni.
Toisaalta vahingosta viisastuneena - rytmihäiröt, hiusten tippuminen, turkispeite, se ettei pysty enää nousemaan bussiin kehon syötyä lihaksena pois - teen homman maltillisemmin. En välttämättä kaipaa kauhistuneita katseita tai sitä että äitini itkee minut näkiessään. Ettei ole voimia työntää tyhjiä ostoskärryjä kaupassa. Haluan vain sen tunteen takaisin että hallitsen itseäni.
Edes osaa itsestäni.
PAPA-kokeen solukuvassa oli muutoksia. Itkin kun sain tietää mutta pian se vaihtui välinpitämättömyydeksi. En minä sille mitään nyt voi kuitenkaan.
Voi luoja miten ihminen voikaan itseään vihata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
