Haukotus

Väsyttää niin helvetisti. Muut lähtivät baariin, en jaksanut ja tulin etkoilta himaan. Ja mitä baarissa olisinkaan tehnyt, kun ei juo on joskus rasittavaa torjua humalaisia lähentelijöitä ja kuunnella mukahauskoja juttuja.

Mietin ihmissuhdekuvioitani tänään. Tajusin etten ole oikeastaan koskaan ollut tasapainoisessa, toimivassa suhteessa vastakkaisen sukupuolen kanssa. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta että haluaisin olla jonkun ihmisen kanssa kauemmin kuin muutaman tunnin kerrallaan. Tai että olisin joskus ajatellut haluavani olla jonkun kanssa niin, ettei minulla olisi muita.

Ongelmani on se, että minua alkaa ahdistamaan heti jos minulta odotetaan jotain. Jos varaani lasketaan ihan mitä tahansa vähäpätöistäkin. Esimerkiksi jo se, että joku tulee tapaamaan minua tai kutsuu minut kahden kesken jonnekin, saa minut hermostumaan. Saati sitten tyttöystävän roolin täyttäminen.

Luultavasti kyse on osaksi siitä, että pelkään (tiedän) tuottavani pettymyksen. En ole mukava ihminen, en älykäs enkä hauska. Tiedän tämän ja pelkään tilannetta jossa vastapuoli tajuaa sen myös. Minä en halua tulla hylätyksi sen vuoksi mitä tiedän olevani.

Luulen etten koskaan tule olemaan kenekään kanssa niin sanotusti vakavassa suhteessa. En ehkä vain pysty siihen. Ja se on ihan ok, koska en luultavasti haluakaan pystyä - tai sanotaan mielummin niin, että en usko olemassa olevan ihmistä, jonka seurasta nauttisin niin paljon että olisin valmis kestämään sen ahdistuksen joka suhteesta seuraisi.

Minulla on useita kevytsuhteita ja ne riittävät minulle. Tottakai olisi joskus, heikkona hetkenä, kiva tuntea olevansa jonkin arvoinen ja että joku haluaisi olla kanssani muutenkin kuin alasti, mutta aina ei saa mitä haluaa. Ja, jos en ole valmis antamaan itsestäni mitään, tuskin voin sitä keneltäkään muultakaan vaatia. Enkä oikeastaan haluakaan kenenkään sitä tekevän - en osaa käsitellä ihmisten tunteita. Loukkaan aina, tahtomattani tai tahallani.

Kaikkia ole tarkoitettu parisuhteeseen.