Liian totta

Kaaduin tänään jäisellä kadulla ja satutin polveni. Jes.

Minua inhottaa ruumiini fyysisyys, sen läsnäolo ja todellisuus. Kuinka se on koko ajan läsnä enkä pääse sitä millään ikinä pakoon. Se on niin vääränlainen ja minulle epäsopiva, ja silti olen aina loukussa sen sisällä. En koe olevani kokonaisuus, on erikseen olemassa minä ja ruumiini. Nimenomaan minun ruumiini - minulla on oikeus tehdä sille mitä tahansa.

Raivostun ruumilleni kun se on väsynyt, kipeä tai ei muuten vain toimi niin kuin haluaisin. Turhautunutta, hyödytöntä raivoa. Tiedän että voisin käyttää aikani paremminkin.

Oksensin taas. En ollut varsinaisesti ahminut, syönyt vain liikaa ja oloni oli tukala. Pelkään että hampaani mätänevät suuhun ja että poskeni turpoavat kuin marsulla. En pidä oksentamisesta.

Huoh.

Toivon että tuo ulkona herännyt kylmyys menee nopeasti ohi. Inhoan talvea, se tappaa minut vielä joskus. Syömishäiriönikin aina talvisin pahenevat, en tiedä miksi. Ehkä minulla on silloin liikaa aikaa velloa omassa kurjuudessani.

Menenpä tästä sitten jatkamaan sitä.