Pitkä päivä

Tänään oli paha päivä, taas. Aamusta asti levoton ja tuskastunut olo, mikä aiheutti sen, että duuneihin oli suunnattoman vaikea keskittyä. Tuskailin ja pelkäsin olemattomia, enkä ajatellut lainkaan sitä mitä piti. Tunsin itseni tehottomaksi ja huonoksi työntekijäksi ja olinkin sitä. Hävettää.

Olin ennen parempi. Ahkerampi, kurinalaisempi, selvempi. Hullumpi, sanoisi joku. Ihailen mennyttä itseäni siitä pystymisen ja jaksamisen määrästä. Vaadin itseltäni aivan kohtuuttomia mutta koska se oli minulle itsestäänselvyys, en voinut kuvitellakaan toimivani toisin. Nykyään olen pehmennyt, laiskistunut. Olen huono ja heikko.

Ennen minulla oli rajat jotka tiesin ja joita noudatin. Nyt maailmani on mössöä ja niin minäkin.

Myönnettäköön että kun sain sydämenpysähdyksen maatessani 30-kiloisena lapsuudenkotini sohvalla jouluaattona viisi vuotta takaperin, minua vähän arvelutti josko sittenkään haluan kuolla näin. Nyt on ehkä kulunut riittävästi aikaa jotta pelko voi väistyä glorifioinnin tieltä - nyt tuntuu oikeastaan aika hienolta, että pystyin näännyttämään itseni vaiheeseen, jossa en pystynyt enää ottamaan juoksuaskelia tai saanut käännettyä alaoven lukkoa auki. Farkkujeni tuumakoko on yhä pienempi kuin ikäni (ja olen lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä) mutta silti tunnen olevani sotanorsu ja hiiliproomu siihen lasilintuun verrattuna joka joskus olin. Minä Olin. Minä.

Ei se liity vain haluun olla laiha. Tottakai haluan sitäkin, laiha ihminen on kaunis ja minä olen olen hyvin esteettispainotteinen ihminen. Sisäinen kauneus on rumille tarkoitettu ja luoja tietää ettei minulle sitä ole suotu. Sisäistä kauneutta siis, rumuutta kyllä senkin edestä. Se on niin paljon kokonaisvaltaisempaa. Joku saattaa tämän ymmärtääkin. Useimmat eivät.

En aio pyytää anteeksi tätä vuodatusta ja samoissa aiheissa pyörimistä. Minun on niin suunnattoman paha olla itseni kanssa juuri nyt että tämä on pakko purkaa johonkin. Kenellekään en ole ikinä ääneen sanonut sairastaneeni anoreksiaa - vanhemmillekin intin aina vain tehneeni liikaa töitä ja siksi laihtuneeni. Kyllähän he tiesivät totuuden (tai sitten valehtelivat itselleen aivan uskomattoman hyvin) muttei minua koskaan vaadittu myöntämään tilaani.

Mutta like said, jos teksti ei miellytä tai koet sen pro-anailuksi tai ihan miksi muuksi vaan, ole kiltti ja jätä lukematta. Tarkoitukseni ei ole lisätä kenenkään ahdistusta tai syöstä muita tälle tielle. Ihan jo siitäkin syystsä että en halua kenenkään olevan laihempi kuin minä.

Surullista? On kyllä. Sairasta? Totta kai. Tavoiteltavaa? Minulle on.