Sunday evening

Olen helposti huolestuva ja ahdistuva ihminen. Ahdistus on joskus niin voimakasta että se vaikeuttaa hengittämistä. Usein en saa nukuttua sen vuoksi.

Mikä sitten ahdistaa?

Monikin asia. Enimmäkseen suunnaton itseinhoni. Olen sairastanut syömishäiriötä nyt kuutisen vuotta. Se alkoi anoreksiana joka vei melkein hengen - painoin pahimmillani (parhaimmillani?) 30kg. "Parannuttuani" syömishäiriöni kääntyi bulimiaksi, jota sairastan parhaillaan. En kovin vaikeana, sillä pidän oksentamista kohtuuttoman vastenmielisenä ja inhottavana toimintana. Anoreksia oli puhtaampaa. Olen kallistumassa sen syliin takaisin.

Mutta kuten sanottu, minä vihaan itseäni ihan todella. Olen paitsi lihava, myös ruma ja tyhmä. Minulle tuottaa vaikeuksia olla satuttamatta itseäni fyysisesti. Olisinko onnellinen, jos olisin taas laiha? Olisin. Minä en pidä syömishäiriöstä mutta kontrollista minä pidän. Ja se, että voin hallita itseäni edes jollain elämän alueella - että saan itse päättää - se antaa minulle iloa. Ja koska laihuus, sairaalloinenkin, on mielestäni tuhat kertaa kauniimpaa kuin normaalipaino (jossa en kyllä taida edes olla) pidän sitä tavoittelemisen arvoisena.

Joskus vaan toivon jääväni auton alle.

Toisaalta en halua kuolla. Pelkään että minulla on, holtittoman seksielämän seurauksena, sukupuolitauti. Pelkään HIVtä. Pelkään olevani raskaana. Nämä pelot eivät ole perusteltuja, mutta en pysty pakenemaan niitä.

Olen päättänyt laihduttaa. Tällä hetkellä painan ehkä 40-45 kiloa, en omista vaakaa enkä aio sitä ainakaan vielä hankkia. Minä pidän luistani ja tahdon nähdä ne.

Ja se mitä minä en tahdo on anonyymit nillittäjät jotka aukovat päätään pro-anailusta ja vastuuttomuudesta. Minä en ole pro-ana siinä mielessä että haluaisin bondata muiden syömishäiriöisten kanssa ja jakaa vinkkejä. En helvetissä, te kaikki muut jotka haluatte samaa kuin minä - toivon että epäonnistutte. Anoreksia on hirveä sairaus joka tuhoaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minä olen sen vain ansainnut. Suits you, sir.

Minä olen sen valinnut. Mutta pelkään etten pysty siihen enää. Etten selviäkään enää porkkanoilla ja mustalla kahvilla viikkokausia. Ettei minulla enää ole sitä voimaa itseeni.

Toisaalta vahingosta viisastuneena - rytmihäiröt, hiusten tippuminen, turkispeite, se ettei pysty enää nousemaan bussiin kehon syötyä lihaksena pois - teen homman maltillisemmin. En välttämättä kaipaa kauhistuneita katseita tai sitä että äitini itkee minut näkiessään. Ettei ole voimia työntää tyhjiä ostoskärryjä kaupassa. Haluan vain sen tunteen takaisin että hallitsen itseäni.

Edes osaa itsestäni.

PAPA-kokeen solukuvassa oli muutoksia. Itkin kun sain tietää mutta pian se vaihtui välinpitämättömyydeksi. En minä sille mitään nyt voi kuitenkaan.

Voi luoja miten ihminen voikaan itseään vihata.