Tra la la

Perusmaanantai. Tuntuu ankealta ajatella että koko paska viikko on vasta edessä. Toisaalta perjantaina on tiedossa kekkerit, joita olen odottanut jo kauan, joten siinä mielessä ihan nastaa. On hyvä kun on jotain odotettavaa.

Yleisesti ottaen se on itse asiassa juuri suurin ongelmani, odottaminen. Odotan jatkuvasti jotain - sitä, että valmistun, että saan töitä, että laihdun, että joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, että kelpaisin. Odottaessani minun elämäni valuu ohi ja pelkäänpä, että jonain päivänä vain huomaan, että kaikki on jo liian myöhäistä ja etten koskaan elämässäni saavuttanut mitään, mikä oli minulle tärkeää.

Olen tänään ollut hyvin väsynyt ja sen seurauksena pinna on ollut aika kireänä. Huomasin ärsyyntyväni mitä pienimmistä asioista ja kaikki hankaluudet saivat aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Näin käy melko usein, kaikki vain tuntuu niin uskomattoman vaikealta, että pakostakin ihmettelen, miten muut ihmiset selviävät elämästään jos niistä tuntuu koskaan samalta.

Oksensin, taas. Vituttaa. On olemassa raja jonka yli syödessäni tiedän, että oksennan. Sen rajan ylitettyäni syöminen meneekin usein ihan holtittomaksi - kun nyt kuitenkin kohta oksennan. Tosin minua huolestuttaa, kuinka paljon syödystä määrästä itse asiassa oksennan. En usko että ikinä kaikkea - onneksi en harrasta sellaista ahmimis-oksentamis-kierrettä (eli siis että mättäisin kaikkea moskaa normaalin ruuan lisäksi) vaan oksennan ihan vaan perussafkoja.

Olen alkanut totuttaa itseäni taas nauttimaan nälän tunteesta. Nothing tastes as good as thin feels, sanotaan, ja on totta että se pieni, maaninen euforia jonka syömättömyydestä saa, tuntuu ihan mahtavalta. Tosin taustalla aina häälyy se pelko että kun alan syömään, ratkean syömään aika hitosti liikaa. Hankalaa, hankalaa. Usein lykkään syömistä ihan vain senkin takia, että sitten syötyäni en enää saa syödä - takaperoista ajattelua, mutta minkäs hullu itselleen voi.

Tiedostan kyllä että minulla on ongelma, mielenterveyden häiriö. Oli aika jolloin tämä määritelmä loukkasi minua aivan suunnattomasti enkä suostunut myöntämään sitä, mutta nyt olen laskelmoivampi ja pystyn käsittelemään sairauttani eri tavalla. SH on minua, ja minä käytän sitä aseena inhottavaa ruumistani vastaan. Ja aikaisemmista kokemuksista viisaampana uskon vakaasti pystyväni kontrolloimaan laihtumistani paremmin niin, ettei se vie minua haudan partaalle. Tämä saattaa olla harhaluulo, jää nähtäväksi. Tiedän monien syömishäiriöisten ajattelevan näin.

Mutta joo. Tälläistä tänään.