Justjoo

On inhottavaa käydä suihkussa ja muistaa millainen se joskus oli.

On hirvittävän vaikeaa tulla toimeen tämän ruumiin kanssa. Kun tuntuu etten hallitse sitä, että sen näennäiset tarpeet jyräävät minun ylitseni ja kumoavat päätökseni. Minun ruumiillani on nälkä, minun ruumiini haluaa jotain. Minun ruumiini ei jaksa, on heikko, lyö itseään pöydänreunaan, on liiallinen ja ruma. Minä katselen sitä ulkopuolelta, se on takki minun päälläni josta en pääse eroon.

Voin toki yrittää muokata sitä mieleisekseni, mutta se on niin vaikeaa. Tuntuu että olen heikompi kuin ennen ja ruumiini on vahvempi. Ehkä se, että annoin sille kerran jo periksi antoi sille yliotteen minusta - kiemurtele vain, tyttöseni, kyllä minä kuitenkin taas voitan. Annoin periksi jo kerran, aloin syödä, lihoin. Olkoonkin että sen tekeminen aiheutti hengissä selvitymiseni, en silti osaa olla siitä kovin kiitollinen. Tai no, olen iloinen että elän mutta surullinen siksi että söin niin paljon. Muutama lisäkilo olisi riittänyt.

Minä ihailin itseäni silloin kun olin laiha ja ihailen edelleen. Itsekuriani ja suoraselkäisyyttäni. Minä saatoin katsoa ihmisiä ja ajatella että he eivät pysty siihen mihin minä. Jos pystyisivät, tottahan he näyttäisivät samalta?

Olin aivan huumaavaa voittaa itsensä kerta kerran jälkeen, ottaa niskalenkki nälästä ja tarpeesta ja fyysisyydestä. Ei minulla paljon muuta silloin elämässäni ollut kuin hulluuteni ja työni, mutta kai se minulle riitti. En muista kaikkea tuolta ajalta mutta en mielestäni ollut niin ahdistunut kuin nyt.

On mielenkiintoista kuinka en silloin tajunnut arvostaa saavutustani. En nähdäkseni ollut yhtään liian hoikassa kunnossa, ja tämä on hämmentävää, koska todellisuuudessa olin aivan hirvittävän laiha. Minun ruma ruumiini painoi noin kolmekymmentä kiloa. Kolmekymmentä. Se on kauhean vähän aikuiselle ihmiselle, ja minä olen ylpeä että pystyin siihen. Tämän seikan tiedostaminen saa minut ymmärtämään etten missään nimessä ole parantunut syömishäiriöstäni.

Ihan kuin mielenterveyden häiriössä olisi jotain kehuskeltavaa.

Mielenkiintoista, ja huvittavaa, on myös se, että mielestäni useimmat anorektikot ovat todella rumia. Ota tästä nyt sitten selvää. Luultavasti olen vain kateellinen, itse en näytä anorektikolta enää vaikka hoikka olenkin.

Ja sehän ei minulle riitä.

Win some lose some

Huh huh. Mahtava päivä taas tänään. Meidän talon putket menee varmaan kohta tukkoon siitä oksennuksen määrästä mitä niihin syydän.

Aika monta päivää peräkkäin on mennyt nyt todella huonosti. Normaaleja aterioita ei ole ollut oikeastaan ainottakaan - ensin panttaan syömistäni, sitten syön jotain (tyyliin salaattia ja porkkanoita) ja sitten oksennan. Suutani kirvelee ja huomenna naamani on varmaan taas pallokalan näköinen. Just the kind of life I always wanted.

Menee minulla kuitenkin ehkä paremmin kuin sillä housuihinsa kusseella juopolla joka tänään kävi minuun melkein käsiksi kun en antanut sille femmaa. Laiha lohtu, toisten epäonni on huono oman egon pönkittäjä. Mutta kuitenkin, kun nillitän omaa pahaa oloani niin pitäisi kai muistaa että aina voisi olla huonomminkin.

Ja toisaalta aina voisi olla niin todella paljon paremminkin.

Vuorovaikutusta everybody

Aikaisemman tekstini kommenttilaatikossa anonyymi arveli: "Vaikka epäilemättä oletkin epätasapainoinen et mielestäni vaikuta itsetuhoiselta: Kuolema ei ole sinulle vakava asia vaan makaaberin huumorin aihe."

Tämä on osittain totta. En minä halua kuolla vaikka välillä, itseäni lainatakseni, tuntuu että olisi helpompaa vain jäädä auton alle. En usko että minusta olisi tappamaan itseäni. Se tuntuisi lähinnä luovuttamiselta.

Anonyymi on tosin väärässä sekä itsetuhoisuuteni että kuolemanvakavuuteni (hah, hah) suhteen. Minä olen hyvinkin itsetuhoinen, sillä tavalla kuin itse sanan sisällön käsitän. Totta - jos termi rajataan kuvaamaan vain kuoleman tavoittelua/ihannointia, en sitä täytä. Mutta se miten minä toimin ja itseäni kohtelen vastaa mielestäni ainakin jotain itsetuhoisuuden määrittelyä.

Suhtaudun kuolemaan myös mitä suurimmalla vakavuudella. Se on ainoa asia, joka on täysin varma, joten jo senkin takia sitä kohtaan on osoitettava tiettyä kunnioitusta.

Haluan kiittää anonyymia, kommenttisi aikaansai mielekiintoisen ajatusketjun, jonka sisältöä en lähde tähän tätä enempää purkamaan.

Haaste

Luen paljon ruokablogeja. En todellakaan tiedä miksi, koska en ikinä toteuta yhtäkään ohjetta, mutta joskus saatan käytää tuntejakin vain naksuttelemalla sivulta toiselle. Kuvat ovat joissakin blogeissa todella hyviä ja myös tekstit osassa ihan viihdyttäviä. Tietenkin on myös näitä "tänään tein makkarakastiketta ja perunoita" -tyyppisiä, joissa kuvan virkaa toimittaa tärähtänyt, huonosti valottunut otos jostain inhottavan näköisestä mössöstä, mutta mikäs minä olen toisten luomuksia arvioimaan. Kukin tyylillään.

Tuon aiheen esille koska näissä kokkiblogeissa kiertää haaste. Kerran kuussa vaihtuva teema tai ohje houkuttelee bloginpitäjiä testaamaan uusia tai nostamaan esiin vanhoja reseptejä. Tässä kuussa aiheena on kirjallinen ruokahaaste - eli idea on toteuttaa jokin kirjallisuudessa esiintyvä ruoka tai resepti. Mietin hetken josko olisin osallistunut Marya Hornbacherin kirjassa Elämä kateissa esiintyvällä ruualla - sinappia porkkanan päällä.

Tulin tulokseen ettei ruokabloggaajien huumorintaju ehkä riittäisi.

I saw that coming

Oma käytökseni on niin uskomattoman typerää että ihmettelen miten voin sortua siihen kerta toisensa jälkeen. Miten minä voin olla niin tyhmä? Kun tiedän että tekemällä niin kuin teen en saa aikaiseksi mitään muuta kuin pohjatonta ahdistusta ja itseinhoa. Minä en vain hallitse itseäni ja se tuntuu uskomattoman pahalta.

Ja kun se kaikki on niin turhaa. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat - ja vitut.

Luulen että ihminen joka on vieraillut sängyssäni viime aikoina on kyllästynyt minuun. Suoraan sanottuna en ihmettele. Hän on hyvin erilainen kuin minä - elämäniloinen, tasapainoinen, onnistunut kaikin puolin. Hän pitää ulkonäöstäni mikä riitti ylläpitämään kiinnostustaan jonkin aikaa, mutta ulkokuorella pääsee aina vain tiettyyn pisteeseen asti. No, hän on miellyttävä ihminen ja toivon että hän löytää pian jonkun arvoisensa.

Odotan kesää suorastaan kuumeisella palolla. Minä vihaan talvea, vihaan aivan sydämeni pohjasta, ja olen melko varma että jos joskus päädyn vetämään itseni hirteen se tapahtuu juuri talvella. Veikkaan tammi-helmikuuta.

Tässäkin suhteessa niin ennalta-arvattava.

Megahaukotus

Eilen tullessani baarista himaan minulla oli niin nälkä että oksetti. En syönyt mitään ja se tuntui mainiolta. Tämä päivä on sitten tosin taas mennyt aika huonosti syömisten suhteen johtuen osaksi juuri parin viime päivän vähäisestä ravinnosta, mutta minkäs teet. Ne askeleet joita otan kohti tavoitettani ovat pieniä ja varovaisia, mutta oikeaan suuntaan ollaan toivottavasti menossa.

Kesään ja pieniin vaatteisiin on vain muutama kuukausi. Pidä se mielessä.

Asiasta kolmanteen, minua huvittaa ihan suunnattomasti eräs ystäväni joka pitää brassailun arvoisena sitä, ettei hänellä ole telkkaria. No huh hei, oletpa harvinaisen poikkeuksellinen yksilö. Varmasti älykkäämpi kuin kaikki vastaanottimen omistavat yhteensä.

Asiani ovat tolallaan, kaiken muun paitsi kehonkuvani suhteen. Kerrankin edes käytäntö toimii.

Tälläistä tänään

Oksensin eilen niin että tänä aamuna silmäni ja oikeastaan koko naamani oli todella turvonnut. Minua hävetti mennä töihin, näytin aivan pallokalalta ja oloni oli juuri niin hirveä kun voi kuvitella.

On kahdenlaista oksentamista. Toinen on sitä kun syö normaalin aterian ja sitten oksentaa - tämän jälkeen olo on ihan ok, joskus jopa hyvä. Ja sitten on sitä kun syö kuin juottoporsas and then some ja oksentaa kunnes hampaisiin sattuu ja päässä pyörii. Jälkimmäistä tapahtuu kohdallani luojan kiitos melko harvoin, ja joka kerran jälkeen lupaan itselleni että se oli viimeinen.

Kaikki jotka ovat olleet samassa tilanteessa tietävät, kuinka paljon siihen lupaukseen voi luottaa.

Totuushan on että olen unohtanut millaista on olla terve. Kun ei ajatellut jokaisen nielaisun kohdalla kuinka monta kaloria siinäkin hujahti. Kun ei tiennyt ruokien ravintoainesisältöä tarkalleen ja kun saattoi syödä joskus jotain höttöäkin ilman huonoa omaatuntoa. Kun ei aina ja jatkuvasti vihannut itseään ja omaa, liian suurta tilaansa maailmassa.

Sen minä puolestaan muistan oikein hyvin miltä tuntui kun tajusin olevani vähän läski. Paksukainen. Muistan kuinka joku jätkä ohimennen humalassa kommentoi että sun perse on kyllä levinnyt ihan saatanasti. Kuinka isoisäni sanoi ettei yhtään lisää tarvitse ainakaan lihoa. Ja muistan myös kuinka saatanan hyvältä se tuntui kun se samainen jätkä oli selkäni takana sanonut minun näyttävän kuihtuneelta narkkarilta kun olin kommentistaan alle vuoden sisällä laihtunut yli 20 kg.

Siitäs sai, saatana.

Mutta älkää käsittäkö väärin - minä en millään muotoa syytä sairaudestani ketään ulkopuolista tai yhteiskunnan asettamia ulkonäköpaineita tai muuta paskaa. Minä itse tämän valitsin ja toteutin. Ja voi kun vaan pystyisin siihen uudestaan.

Se 30 kg:n elopaino jossa parhaimmillani olin on liian vähän, ei minun sinne tarvitse enää päästä. 40 on ihan ok, silloin olen jo hoikka. Arvioisin siihen olevan nyt matkaa noin viisi kiloa. Vaikkakin, vaa´an luvuilla on minulle nykyään hyvin vähän merkitystä - tärkeämpää on se, miltä näytän.

Ja minä haluan näyttää siltä ettei minuun voi koskea särkemättä.

*Haukotus*

Ike lähettelee viestejä jollekin tissitytölle. So? Ike on pelimies. Ketä kiinnostaa.

Varusmies ampuu itseään (tahallaan), ei kuole ja hakee vakuutusyhtiöltä korvauksia. Just.

Eukot kessuttelee, sairastuvat ja haastavat tupakkayhtiön oikeuteen. No juu ei.

Marski-nukke puetaan korsettiin. Tsiisus.

Välillä sitä ihmettelee kuinka tyhmiä ihmiset voivatkaan olla ja eikö tässä maassa ole minkäänlaista suhteellisuudentajua.

Guess not.

Ja mietin myös eikö itselläni ole oikeita ongelmia kun niitä on tyhjästä kehitettävä.

Poistuisitko mun elämästäni

Joko minä olen itse aivan helvetin taitava teeskentelijä tai sitten kaikki tuntemani ihmiset aivan hirvittävän tyhmiä. Olen niin uskomattoman hajalla juuri nyt etten voi ymmärtää miten se ei näy päälle.

Vaihtoehto on tietenkin myös se, ettei ketään vaan kiinnosta se miten minulle menee. Tämä on itse asiassa aika todennäköistä.

Mutta siltikin, periaatteessa minä olen aivan erinomainen yksilö - olen nuori, menestynyt opinnoissani alalla jota yleisesti arvostetaan ja jonka vuosittainen sisäänotto on hyvin pieni, töissä arvostetussa paikassa jossa minuun suhtautumisestani voisin päätellä etten ole ainakaan inholistalla, monen mielestä kaunis, joskus jopa hauska. Olen urheilullinen siinä määrin että se poikkeuksetta herättää kunnioitusta ("en minä vaan jaksaisi"), yleisten standardien mukaan hoikka (BMI about 17 tällä hetkellä) ja tiedän ainakin muutaman miehen olevan minuun hyvin ihastunut. Puhun suomen lisäksi neljää kieltä, juoksen maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin ja kaiken tämän lisäksi olen sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen. Jopa puheääneni on miellyttävä.

Ja minä vihaan itseäni aivan suunnattoman paljon. Kaikki edellä mainittu on minulle joko riittämätöntä tai muiden suusta kuultua (=valetta). Todellisuudessa olen ahdistunut, itsetuhoisuuteen taipuva, pahasti syömishäiriöinen, henkisesti ja tunne-elämältään tasapainoton, pohjattoman epävarma henkilö, joka on paitsi vähän tyhmä myös ruma ja ilkeä. Kohtelen ihmisiä huonosti ja oikeutan sen itselleni sillä, että minusta nyt vaan tuntuu pahalta. Vedätän minuun ihastuneita miehiä, olen uskoton ja kykenemätön normaaliin ihmissuhteeseen. En ole puoliksikaan niin lahjakas kuin haluaisin olla, minkä seurauksena turhaudun omaan keskinkertaisuuteeni ja ahdistun aina vaan enemmän. Olen aikaansaamaton, laiska ja luovaan työhön kykenemätön. Suurinta osaa ajatuksistani en kehtaa tunnustaa edes itselleni.

Ainoa ominaisuus josta voin rehellisesti sanoa olevani vapaa on kateus. Minä en jaksa enää olla kateellinen, tajusin jo aika kauan sitten ettei muiden onni tai hyvyys ole minulta pois. Päin vastoin, hakeudun ihmisten seuraan joilla on ominaisuuksia, jotka itseltäni puuttuvat, ja ihastelen heitä. Viime aikoina olen tutustunut muutamaan tyttöön, jotka edustavat aika pitkälti sellaista ihmistyyppiä, johon haluaisin lukeutua. He ovat ihastuttavia, kertakaikkiaan, enkä saa heistä kyllikseni. Voisin vihata heitä koska heillä on, mitä minulla ei, mutta mitä järkeä siinä olisi - silloin en saisi nauttia näistä kauniista piirteistä edes välillisesti.

Makasin eilen keittiön lattialla ja itkin. En todellakaan tiedä mistä syystä. Mutta se kesti kauan. Rauhoituttuani otin itsestäni valokuvan ja olin hämmästynyt siitä kuinka ruma sitä ihminen oikeasti voikaan olla. Ajattele hukkunutta, vedessä turvonnutta kaljurottaa niin pääset aika lähelle.

Joskus nuorempana purin ahdistustani viiltelemällä itseäni. Nykyään en juuri siitä syystä - että tein sitä teininä - mutta fyysinen kipu olisi siitä kiva juttu että se menee ohi.

Hävettää

Minä olen kyllä niin pahasti päästäni vinksallani että melkein naurattaisi jos se ei tuhoaisi elämääni. Otetaan nyt vaikka tämä päivä esimerkiksi - tein ruokaa, leivoin vaaleaa leipää (ruokavalioni normaalisti on VHH-linjalla), tein jopa majoneesia. Koko tämän ajan, jo tarve-aineita ostaessani, minä tiesin että oksennan. Ja niinhän minä sitten teinkin, ja se tuntui niin typerältä että minun teki mieli lyödä itseäni.

Minkä takia minä teen tätä? Miksi? En pysty käsittämään. En edes halua ajatella kuinka paljon rahaa minulla on näiden vuosien aikana mennyt tähän turhuuteen. Anoreksia tuli niin paljon halvemmaksi kuin tälläinen omituinen bulimian ja anoreksian sekoitus.

No, se hyvä puoli tässä sessiossa oli että oksennettuani olen nyt niin pahoinvoiva, etten voi kuvitellakaan syöväni enää mitään, mikä puolestaan aiheuttaa sen, että päivän kokonaiskalorimäärä jää melko alhaiseksi.

Mutta en minä tästä kyllä ylpeä ole.

Menneet päiväni

Minussa on sellaista väsymystä jota en pysty käsittelemään. Se ei poistu nukkumalla eikä rentoutumalla (mitä se on?). Usein vain huomaan ajattelevani että minä en saatana jaksa tätä enää. Huomaan toivovani kuinka todella paljon helpompaa olisi jos vain jäisi auton alle.

Ja jaksan sitten aina kuitenkin, tahdonvoimalla. Nykyään, ikäväkseni, huonommin kuin ennen. Mutta jaksan silti ja se saa minut tajuamaan etten oikeasti ole väsynyt, olen vain laiska ja aikaansaamaton.

Minua inhottaa, taas vaihteeksi, laiskuudenkin teemaan sopivasti kehoni löysyys. Rintalastan luut eivät näy niin hyvin kuin toivoisin, ja käsivarteni ovat kuvottavan paksut. On kyllä totta että kun jännitän olkavarren lihakset, sormien väliin ei saa nipistettyä muuta kuin nahkaa, mutta yhtäkaikki kädet ovat paksut kuin elefantin jalat. Myös pohkeeni ja reiteni ovat liian massiiviset johtuen ehkä osaksi siitä, että juoksukilometrit viikossa ovat sadan kieppeillä, mutta silti ne inhottavat minua.

On vaikeaa olla tässä kehossa joka on niin suuri. Joka kuitenkin joskus oli pieni ja sievä ja laiha. Kun polven kohta oli jalan koko matkalla levein.
Ehkä minun olisi pitänyt kuolla anoreksiaani, silloin en olisi joutunut tähän tilanteeseen, jossa inhoan ruumistani sen vuoksi, mikä siitä on tullut ja halveksin luonteeni heikkoutta, jonka johdosta muutos on tapahtunut. Pelkään jonain päivänä herääväni 60-kiloisena josta matka nykyiseenkin tilaan olisi jo pitkä.

Sunnuntai on se vaikein päivä. Taidan lähteä kävelylle.

Kevät alkaa maaliskuusta

Olen kuumeessa ja oloni on kurja. Nyt tosin tuntuu paremmalta kuin päivällä kiitos ylimitoitetun särkylääkkeiden annostelun, mutta näin silti parhaaksi vaihtoehdoksi jäädä himailemaan bilettämisen sijaan.

Mies oli luonani viime yönä. Suhteemme on ihan puhtaasti fyysinen, mutta se on juuri sitä, mitä minä haluankin. Minä pidän seksistä ja siitä, että minua naidaan. Minä en pidä halailusta enkä söpöilystä. Se ahdistaa ja tuntuu merkityksettömältä - miksi ihmeessä sanoa asioita, joita ei tulevaisuudessa enää tarkoita? Miksi tekisin itsestäni hölmön uskomalla valheita?

Mutta, vaikka kanssakäymisemme perustuu seksiin, minun on ihan ok olla hänen kanssaan. Vain tiettyyn pisteeseen asti, tottakai, mutta luontevampi ja helpompi kuin monen muun kanssa häntä aikaisemmin. Tosin huomaan myös taas käytöksessäni niitä piirteitä, joilla aina onnistun loukkaamaan - olen seurassa välinpitämätön häntä kohtaan, flirttailen muille ja olen muuten vain epämiellyttävä. En tee näitä asioita tahallani, en vain osaa toimia muutenkaan.

En tiedä haluanko osata. Vanha koira ja uudet temput jne.

Minua oksettaa.