Justjoo

On inhottavaa käydä suihkussa ja muistaa millainen se joskus oli.

On hirvittävän vaikeaa tulla toimeen tämän ruumiin kanssa. Kun tuntuu etten hallitse sitä, että sen näennäiset tarpeet jyräävät minun ylitseni ja kumoavat päätökseni. Minun ruumiillani on nälkä, minun ruumiini haluaa jotain. Minun ruumiini ei jaksa, on heikko, lyö itseään pöydänreunaan, on liiallinen ja ruma. Minä katselen sitä ulkopuolelta, se on takki minun päälläni josta en pääse eroon.

Voin toki yrittää muokata sitä mieleisekseni, mutta se on niin vaikeaa. Tuntuu että olen heikompi kuin ennen ja ruumiini on vahvempi. Ehkä se, että annoin sille kerran jo periksi antoi sille yliotteen minusta - kiemurtele vain, tyttöseni, kyllä minä kuitenkin taas voitan. Annoin periksi jo kerran, aloin syödä, lihoin. Olkoonkin että sen tekeminen aiheutti hengissä selvitymiseni, en silti osaa olla siitä kovin kiitollinen. Tai no, olen iloinen että elän mutta surullinen siksi että söin niin paljon. Muutama lisäkilo olisi riittänyt.

Minä ihailin itseäni silloin kun olin laiha ja ihailen edelleen. Itsekuriani ja suoraselkäisyyttäni. Minä saatoin katsoa ihmisiä ja ajatella että he eivät pysty siihen mihin minä. Jos pystyisivät, tottahan he näyttäisivät samalta?

Olin aivan huumaavaa voittaa itsensä kerta kerran jälkeen, ottaa niskalenkki nälästä ja tarpeesta ja fyysisyydestä. Ei minulla paljon muuta silloin elämässäni ollut kuin hulluuteni ja työni, mutta kai se minulle riitti. En muista kaikkea tuolta ajalta mutta en mielestäni ollut niin ahdistunut kuin nyt.

On mielenkiintoista kuinka en silloin tajunnut arvostaa saavutustani. En nähdäkseni ollut yhtään liian hoikassa kunnossa, ja tämä on hämmentävää, koska todellisuuudessa olin aivan hirvittävän laiha. Minun ruma ruumiini painoi noin kolmekymmentä kiloa. Kolmekymmentä. Se on kauhean vähän aikuiselle ihmiselle, ja minä olen ylpeä että pystyin siihen. Tämän seikan tiedostaminen saa minut ymmärtämään etten missään nimessä ole parantunut syömishäiriöstäni.

Ihan kuin mielenterveyden häiriössä olisi jotain kehuskeltavaa.

Mielenkiintoista, ja huvittavaa, on myös se, että mielestäni useimmat anorektikot ovat todella rumia. Ota tästä nyt sitten selvää. Luultavasti olen vain kateellinen, itse en näytä anorektikolta enää vaikka hoikka olenkin.

Ja sehän ei minulle riitä.