Menneet päiväni

Minussa on sellaista väsymystä jota en pysty käsittelemään. Se ei poistu nukkumalla eikä rentoutumalla (mitä se on?). Usein vain huomaan ajattelevani että minä en saatana jaksa tätä enää. Huomaan toivovani kuinka todella paljon helpompaa olisi jos vain jäisi auton alle.

Ja jaksan sitten aina kuitenkin, tahdonvoimalla. Nykyään, ikäväkseni, huonommin kuin ennen. Mutta jaksan silti ja se saa minut tajuamaan etten oikeasti ole väsynyt, olen vain laiska ja aikaansaamaton.

Minua inhottaa, taas vaihteeksi, laiskuudenkin teemaan sopivasti kehoni löysyys. Rintalastan luut eivät näy niin hyvin kuin toivoisin, ja käsivarteni ovat kuvottavan paksut. On kyllä totta että kun jännitän olkavarren lihakset, sormien väliin ei saa nipistettyä muuta kuin nahkaa, mutta yhtäkaikki kädet ovat paksut kuin elefantin jalat. Myös pohkeeni ja reiteni ovat liian massiiviset johtuen ehkä osaksi siitä, että juoksukilometrit viikossa ovat sadan kieppeillä, mutta silti ne inhottavat minua.

On vaikeaa olla tässä kehossa joka on niin suuri. Joka kuitenkin joskus oli pieni ja sievä ja laiha. Kun polven kohta oli jalan koko matkalla levein.
Ehkä minun olisi pitänyt kuolla anoreksiaani, silloin en olisi joutunut tähän tilanteeseen, jossa inhoan ruumistani sen vuoksi, mikä siitä on tullut ja halveksin luonteeni heikkoutta, jonka johdosta muutos on tapahtunut. Pelkään jonain päivänä herääväni 60-kiloisena josta matka nykyiseenkin tilaan olisi jo pitkä.

Sunnuntai on se vaikein päivä. Taidan lähteä kävelylle.