Poistuisitko mun elämästäni

Joko minä olen itse aivan helvetin taitava teeskentelijä tai sitten kaikki tuntemani ihmiset aivan hirvittävän tyhmiä. Olen niin uskomattoman hajalla juuri nyt etten voi ymmärtää miten se ei näy päälle.

Vaihtoehto on tietenkin myös se, ettei ketään vaan kiinnosta se miten minulle menee. Tämä on itse asiassa aika todennäköistä.

Mutta siltikin, periaatteessa minä olen aivan erinomainen yksilö - olen nuori, menestynyt opinnoissani alalla jota yleisesti arvostetaan ja jonka vuosittainen sisäänotto on hyvin pieni, töissä arvostetussa paikassa jossa minuun suhtautumisestani voisin päätellä etten ole ainakaan inholistalla, monen mielestä kaunis, joskus jopa hauska. Olen urheilullinen siinä määrin että se poikkeuksetta herättää kunnioitusta ("en minä vaan jaksaisi"), yleisten standardien mukaan hoikka (BMI about 17 tällä hetkellä) ja tiedän ainakin muutaman miehen olevan minuun hyvin ihastunut. Puhun suomen lisäksi neljää kieltä, juoksen maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin ja kaiken tämän lisäksi olen sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen. Jopa puheääneni on miellyttävä.

Ja minä vihaan itseäni aivan suunnattoman paljon. Kaikki edellä mainittu on minulle joko riittämätöntä tai muiden suusta kuultua (=valetta). Todellisuudessa olen ahdistunut, itsetuhoisuuteen taipuva, pahasti syömishäiriöinen, henkisesti ja tunne-elämältään tasapainoton, pohjattoman epävarma henkilö, joka on paitsi vähän tyhmä myös ruma ja ilkeä. Kohtelen ihmisiä huonosti ja oikeutan sen itselleni sillä, että minusta nyt vaan tuntuu pahalta. Vedätän minuun ihastuneita miehiä, olen uskoton ja kykenemätön normaaliin ihmissuhteeseen. En ole puoliksikaan niin lahjakas kuin haluaisin olla, minkä seurauksena turhaudun omaan keskinkertaisuuteeni ja ahdistun aina vaan enemmän. Olen aikaansaamaton, laiska ja luovaan työhön kykenemätön. Suurinta osaa ajatuksistani en kehtaa tunnustaa edes itselleni.

Ainoa ominaisuus josta voin rehellisesti sanoa olevani vapaa on kateus. Minä en jaksa enää olla kateellinen, tajusin jo aika kauan sitten ettei muiden onni tai hyvyys ole minulta pois. Päin vastoin, hakeudun ihmisten seuraan joilla on ominaisuuksia, jotka itseltäni puuttuvat, ja ihastelen heitä. Viime aikoina olen tutustunut muutamaan tyttöön, jotka edustavat aika pitkälti sellaista ihmistyyppiä, johon haluaisin lukeutua. He ovat ihastuttavia, kertakaikkiaan, enkä saa heistä kyllikseni. Voisin vihata heitä koska heillä on, mitä minulla ei, mutta mitä järkeä siinä olisi - silloin en saisi nauttia näistä kauniista piirteistä edes välillisesti.

Makasin eilen keittiön lattialla ja itkin. En todellakaan tiedä mistä syystä. Mutta se kesti kauan. Rauhoituttuani otin itsestäni valokuvan ja olin hämmästynyt siitä kuinka ruma sitä ihminen oikeasti voikaan olla. Ajattele hukkunutta, vedessä turvonnutta kaljurottaa niin pääset aika lähelle.

Joskus nuorempana purin ahdistustani viiltelemällä itseäni. Nykyään en juuri siitä syystä - että tein sitä teininä - mutta fyysinen kipu olisi siitä kiva juttu että se menee ohi.