En tiedä itsekään

Oletettavasti sama anonyymi kommentoijani osui taas oikeaan. Huvittavaa sinänsä, että näiden kommenttien perusteella ajatusmaailmamme kohtaavat aika useassa kohdin; en tosin ole aina osannut näjöjään ilmaista itseäni niin kuin tarkoitin. Huvittavaa se on siksi, että olen aina uskotellut itselleni olevani jotenkin poikkeuksellinen mielipiteideni kanssa. Ja totuus on, että ystävieni ja perheeni keskellä olenkin mutta niin vain niitä saman mielisiäkin sitten löytyy (vaikka tottakai tiedostan, ettei tässä maailmassa ole olemassa mielipidettä, jonka kanssa voisi olla täysin yksin).

Kai minä haluan kuvitella olevani erilainen. Vaikka tiedän että olen ihan kuin kaikki muutkin. Säälittävää.

En sinänsä koe ongelmaksi sitä, etten ole ok ja etten oikeastaan haluakaan olla. Ja en myöskään tiedä mikä se ok on, luultavasti sitä ei ole. Ajatukseni tämän takana oli se, että minua suoraan sanoen vituttaa välillä se, että koko ajan on niin hankalaa. Lähes kaikki mitä teen, jokainen olemassa olemisen hetki on minulle enemmän tai vähemmän vaikeaa. Enkä minä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tarkoitan normaliudella tai ok:lla sitä, ettei koko ajan olisi näin helvetin paha olla. Ettei vihaisi itseään niin paljon että se pakottaa satuttamaan itseään. Ettei ahdistaisi välillä niin paljon että on vaikea hengittää. Ettei vaikka se kun jokin esine putoaa kädestäni lattialle saisi minua raivostumaan itselleni aivan silmittömästi.

Ja sitä samaa kai minä tarkoitan kun sanon että pelkään elämäni menevän ohi. En minä tarvitse enkä halua enkä pysty siihen perinteiseen parisuhteeseen , 1½ lapseen, asuntolainaan ja Volvoon. En minä sen saavuttamattomuutta sure. Haluaisin vain olla ylpeä itsestäni, tuntea onnistuneeni. Josta pääsemmekin luontevasti kysymykseen siitä kuuluisasta rimasta ja sen sijannin määrittelystä ja kenties koko olemassa olosta. Ei, minä en todellakaan tiedä onko sitä edes olemassa.

Mutta tälläisenä kuin nyt olen en voi lakata sitä tavoittelemasta enkä tiedä miten muuttuakaan. Minä en HALUA sanoa jonain päivänä että opin ottamaan rennommin ja antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään itseni ja niin edelleen. Koska tämä tarkoittaa periksi antamista. Sen tajuamista etten saavuta niitä tavotteita, jotka itselleni asetin. Asiaa ei tietenkään tee helpommaksi se etten ihan tarkasti pysty näitä tavotteitani nimeämään.

Mutta sen myöntäminen, etten voi saavuttaa sitä mitä haluan, tyytyväisyyttä itseeni - sehän tarkottaisi samalla sitä, että olen käyttänyt vuosia elämästäni virvatulien jahtaamiseen. Mikä on ajanhaaskausta, mikä palaa jälleen tähän elämän ohi valumiseen.

Tulihan sekavaa. Mutta anonyymi, kiitos.