Not my style

Edelliseen kirjoitukseeni kommentoinut henkilö, kiitos. Kirjoitit:

Tahdonvoimalla voi pakottaa ruumiinsa olemaan syömättä, joten miksipä tahdonvoimalla ei voisi myös päättää olla oksentamatta, mutta onko se todella mikään ratkaisu?

Olet kertonut, mitä ja millainen haluaisit olla, sekä millaiseksi et ainakaan halua tulla. Näiden päämäärien saavuttamisessa syömisellä ja oksentamisella on vain välineellistä arvoa. Jos syöminen ja oksentaminen päättyisi, voisit edelleen henkisesti aivan yhtä pahoin (oksennuksenjälkeisistä turvotuksista eroon pääsemisellä olisi toki arvoa itsessään).

Elämä ja arki voivat olla aikamoista helvettiä, jonka sietäminen vaatii jatkuvaa itsen ja ympäristön tarkkailua. Mitä ovat ne asiat joista saan nautintoa kaiken tämän keskellä? Mitä voin sietää? Mitä minun tulee kaikin keinoin välttää? Voit päättää syödä tai olla syömättä, mutta et voi päättää olla onnellinen. Siihen tarvitaan jotakin muuta, mutta mitä?

Tiedän hyvin, että minun syömisilläni ja oksentamisillani ja millään muullakaan sekoilullani (kaikkea minä en kehtaa kertoa edes tässä anonyymissa blogissa) on aika vähän tekemistä laihuuden tai ulkonäön kanssa - kuten sanoit, arvo on vain välineellinen. Ja on totta että voisin henkisesti aivan yhtä pahoin, vaikka onnistuisinkin lopettamaan oksentamisen. Toivoisin etten tuntisi itseäni ihan niin epäonnistuneeksi tai tyhmäksi, mutta oikeastaan tiedän ettei näin tulisi käymään. Ei minulla ole maailman hirvein olo silloin kun oksennan tai sen jälkeen - on paljon hetkiä, jolloin tuntuu paljon paljon pahemmaltakin. Ei syömishäiriö ole minun suurin epäkohtani, joka ottamalla pois kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin.

Mistä saan nautintoa? Millon minusta tuntuu hyvältä? Mietin tätä kauan. Pystyn nimeämään tilanteita - kova urheilusuoritus, sellaiset hetket tärkeiden ihmisten kanssa jolloin minusta on tuntunut että minusta välitetään, onnistuminen jossain tärkeässä ja niin edelleen. Yhteistä näille kai on se tunne, että minä riitän, minusta on johonkin. En olekaan ihan paska.

Kenelle minä todistelen? Itselleni kai, mutta se nyt on ihan liian helppo vastaus. Minun rimani on niin korkealla ettei sitä oikein voi koskaan saavuttaa, mutta pointti onkin siinä ettei minua kiinnosta laskea sitä. Minä en halua oppia hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, minä haluan olla sellainen että voisin hyväksyä itseni. Enkä minä koskaan voi olla sellainen.

Mistä tämä sitten johtuu?

Esitän vastakysymyksen - täytyykö sen johtua mistään? Onko oletusarvoista olla tyytyväinen? Joillain ihmisillä on ruskea tukka, jollain lyhyt pinna. Miksei onnettomuus voisi olla ominaisuus siinä mikä jokin muukin? Tarkoittaako minun ahdistukseni sitä, että jossain meni pieleen ja jos ei olisi mennyt, söisin nyt kakkua ilman huonoa omaatuntoa, vai onko mahdollista että minä nyt vain olen tälläinen. Etten vain osaa enkä pysty enkä halua olla ok.