Tarvitsen paperipussin

Olen aivan hirveän hermostunut. Kävelen ympyrää yksiössäni enkä tiedä mikä tähän on taas syynä. Minulla ei ole koskaan ollut asiat paperilla näin hyvin ja silti minua ahdistaa.

Miksei osaa olla? Miksei voi olla tyytyväinen kun siihen kerrankin on aihetta?

Olen aina sanonut etten tarvitse ketään. Että minä voin paremmin silloin kun olen yksin eikä minun tarvitse ottaa huomioon ketään muuta. Tämä on ihan totta edelleen mutta silti minä haluaisin että joku haluaisi minut. Rakastaisi minua. Sellaisena kuin olen. Ilman meikkiä, ilman naamioita, ilman mitään suojaa. Itsekkyydestähän tämä halu kumpuaa, tiedän sen kyllä - ei minulle ikinä riittäisi niin sanottu tavallinen suhde. Minä haluan jonkun joka palvoo maata jolla seison, joka tietää mitä minä haluan silloinkin kun en itse sitä tiedä ja antaa sen minulle. Jonkun jolle minä olen maailman tärkein ihminen. Ajatuksen mahdottomuus saa minut melkein nauramaan.

Miten minä voisin merkitä ikinä mitään yhtään kenellekään?

Ja samaan aikaan minua kammottaa ajatus että joku olisi minussa kiinni, että joku välittäisi minusta ja että minulla olisi valta satuttaa. Minä en usko olevani pohjimmiltani paha ihminen, en halua tarkoituksella tuottaa tuskaa kenellekään. Tiedän että usein teen niin, mutta se johtuu vain siitä etten osaa toimia toisinkaan. Huono selitys ja viestinee henkisestä kypsymättömyydestäni mutta näin minä sen näen.

Tai ehkä en vain uskalla. Minä pelkään, tottakai, että minut torjutaan. Hylätään. Petetään. Että minä avaan itseni ja ajatukseni ja ne eivät olekaan tarpeeksi. Minä en ole tarpeeksi. En itselleni enkä kyllä varmasti kenellekään muullekaan. En riittänyt ennenkään, miksi nytkään.

Ja voi luoja miten lihava minä olen. Joskus ennen minä tiesin olevani joukon laihin, no questions asked. Nykyisin minun on tarkkailtava onko tilanne näin, ja liian usein minusta tuntuu ettei ole. Periaatteessa ymmärrän että olen aika hoikka, mutta en vain tarpeeksi. Ikinä. Ikinä ei voi olla liian laiha tai liian rikas. Viisi kiloa, kymmenen kiloa. Minä haluan nähdä luuni.

Se ihminen josta viime postauksessani kirjotin sanoo että minä olen kaunis. Kun hän sanoo sen, melkein uskon, mutta vain melkein. Hän piti minua sylissä ja silitti minun selkääni ja minun oli oikeasti hyvä olla. Mutta ehkäpä hän oli vain humalassa.

Anteeksi tämä vuodatus. Vaikka epäilen josko tätä kukaan lukeekaan.