Olin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaan. Ei hullumpi. Palkka ei ole niin hyvä kuin toivoisin, mutta työajat ovat joustavat ja työ muutenkin vapaata. Ajattelin olla kyseisessä duunissa ehkä syksyyn asti, sitten mietin asioista uudestaan.
Oli hauska seurata itseäni siinä tilanteessa. Olin niin hiton ihana ja hymyilevä ja hersyvä että itseänikin oikein ihastutti. Olisipa kerrassaan mainiota, jos oikeasti olisin sellainen.
Minkä näyttelijän maailma minussa menettikään.
Lähdettyäni kävin lounaalla ystävän kanssa jonka jälkeen oksenisin. Kunpa keksisin, miksi teen niin. Tiedän että ahdistukseen ja stressiin reagoin näin, mutta että hyviinkin juttuihin.
Ehkä siihen ei ole mitään syytä. Se on se vaihtoehto jota vähiten toivoisin.
3 kommenttia:
"Kai sitä tekee sitä, minkä parhaiten osaa", olin lakonisesti kommentoimassa. Pysähdyin hetkeksi miettimään, riittäisikö itseironiasi. Vastaisin, että kyllä. Olenko oikeassa?
riittäähän se, eikä tee vielä edes tiukkaa.
Totta, minun olisi pitänyt tietää. Jos esimerkiksi syö ruokaa, vaikka tietää jo ennen ruokailun aloittamista oksentavansa kaiken ulos, ja vaikka vihaakin oksentamista ja sen jälkeistä tunnetta, laittaa ruoan suuhun ja nielee sen hyvällä ruokahalulla, ei kai oikein voi muuta kuin tukeutua itseironiaan pitääkseen päänsä kasassa.
Itseironia on vastalääke itsetuhoisuuteen. Itsetuhoiset ihmiset ovat kuolemanvakavia. Itseironiset ainoastaan kieroutuneella tavalla huvittuneita omasta tilastaan.
Lähetä kommentti