Juoksuaika on joka aika

Suuri(n) syy siihen, miksi en ole valtava se sotanorsu joka minusta oli hyvää vauhtia tulossa, on se, että harrastan juoksemista ja vaihdellen muuta aerobista liikuntaa fanaattisuuteen asti. Juoksen paljon, joka päivä, enkä ikinä ole jättänyt lenkkiä väliin mistään ulkopuolisesta syystä johtuen. Olen juossut sairaana, syysmyrskyissä, 30 asteen pakkasessa, 30 asteen helteessä, vesijäällä (nastalenkkarit on asiaa), rasitusvammaisena, suoraan baarista tulleena vuorokauden valvoneena, you name it. Pyrin pitämään yhden kevyemmän päivän viikossa, mutta käytännössä tämä ei onnistu ellei aamulla ole jotain muuta hyvin aikaista aktiiviteettia.

Tämä vaikuttaa elämääni aika paljonkin. En ikinä juo alkoholia niin paljon ettenkö voisi lähteä aamulla juoksemaan. Jos aion olla yötä jossain, suunnittelen tarkkaan miten toteutan liikkumisen. En harrasta spontaaneja yöpymisiä, ja on vähän asioita jotka ällöttävät minua vähemmän kuin päivät, jolloin aamulla en ole jostain syystä hikoillut ja hengästynyt kunnolla.

Joskus ihmiset kysyvät, miten minä jaksan. He eivät ymmärrä etten minä ajattele sitä niin, että menisinkö tänään juoksemaan tai spinningiin tai molempiin. Ei se ole vaihtoehto ettei mene; minä en yksinkertaisesti selviä ilman. Jos minulla ei olisi liikuntaa minä en pystyisi olemaan olemassa.

Mistä tämä sai alkunsa? No anoreksiasta tietenkin. Aloin juoksemaan kuutisen vuotta sitten kun tajusin että olen aika lihava. Usein tätäkin kysytään - miksi aloin juoksemaan - ja sanon aina että en oikein tiedä, huvikseni vain. Todellisuudessa ainoa syy siihen oli laihduttaminen, mutta sitä minä en ääneen myönnä.

Pahinta olikin se hetki noin vuoden sairastamisen jälkeen kun en pystynyt enää juoksemaan. En vain pystynyt. Tosin siinä vaiheessa minulla oli suuria vaikeuksia nousta 30 sentin askelma bussiin että ei kai mikään ihme jos ei 15km lenkkikään oikein suju. Minä muistan sen aamun vieläkin elävästi; oli pimeää, talvi, kello jotain kuusi aamulla. Lähdin niin kuin jokainen aamu ennenkin ja totesin noin 20 metrin jälkeen etteivät jalkani vaan toimi. Etten kykene ottamaan juoksuaskelia. Se oli hirvittävä tunne ja siinä synkän lähiön auraamattomalla pyörätiellä seisoessani minä itkin.

Silloin saatoin tajuta ensimmäisen kerran ihan kunnolla että minussa taitaa olla jotain häikkää.

That said, nykyään en juokse vain laihuuden takia. Se on osasyy muttei luultavasti enää edes suurin. Juoksen maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin ja se ei tunnu kovin rankaltakaan. Joten tästä minä olen anoreksialleni niin kiitollinen, se antoi minulle juoksemisen ja ilon nauttia itsensä äärirajoille viemisestä.

Kiitos kulta.