Välillä tulee sellaisia välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin tuntuu aivan uskomattoman vaikealta se tieto, että tätä samaa tämä tulee aina olemaan. En tarkoita nyt työtä tai asuinpaikkakuntaa tai parisuhdetta tai syömishäiriötä tai bussin, jota ei koskaan tulllutkaan, odottamista silloin kun on helvetinmoinen kiire. Enemmänkin tarkoitan olemassa oloa, sitä faktaa että tällä elämällä, maailmalla ja todellisuudella on rajat joita minä en voi koskaan rikkoa tai muuttaa. Se on jotenkin musertava ajatus, etten minä mahda tälle kaikelle yhtään mitään, ja aiheuttaa väistämättä yhdentekevyyden ja toisaalta tuskastuneisuuden tunteen.
Kun ei tällä millään ole merkitystä ja silti sillä on, tässä hetkessä. Kauhea vaiva aivan turhan takia, ja kuitenkaan en ikinä voisi jättää sitä tekemättä.
Ja kaiken tämän mitä minullakin on, voi menettää ihan milloin vain. Ei siihen tarvita edes rattijuoppoa tai syöpää, minä voin saada aivoveritulpan puolen tunnin päästä ja that´s all folks, better luck next time. Tai että minä kaadun portaissa kun vien roskia ulos ja halvaannun kaulasta alaspäin. Ajaudun työhön jota en halua ja parisuhteeseen joka saa minut voimaan pahoin.
Minä en pelkää kuolemaa mutta se vituttaa minua. Se on viimeinen todiste siitä että olen täysin merkityksetön tässä kaikessa; turpaan tulee kuitenkin. Ja kaikki mikä sitä edeltää – vanheneminen kammottaa minua, en pidä kivusta jota en ole itse aiheuttanut, en halua havahtua pisteessä jossa tajuan etten ikinä päässyt sinne mihin halusin ja nyt onkin jo liian myöhäistä.
Loppujen lopuksi tässä(kin) on kai kyse kontrollista ja siitä kuinka suunnattomasti minua risoo jo sen menettämisen mahdollisuuskin. Totta kai ymmärrän ettei minulla oikeasti ole valtaa juuri mihinkään, mutta suuruudenhullu kun olen, uskottelen välillä itselleni niin ja yritän sitten toimia sen mukaisesti.
What an ass.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti