En ole ollut kovin tehokas. Pitäisi saada aikaan niin paljon enemmän, mutta jostain syystä minun on vaikea keskittyä.
Se ei johdu siitä, että se keneen olin antanut itseni aavistuksen kiintyä ilmoitti, etten ole hänestä enää riittävän kiinnostava. Se ei myöskään johdu siitä, että olen vähitellen alkanut ymmärtää etten ole ammatissani läheskään niin hyvä kuin haluaisin, eikä minusta sellaista koskaan tulekaan (no ei tietenkään, eihän mikään mitä ikinä teen ole tarpeeksi).
Ei se johdu näistä eikä kymmenistä muistakaan syistä jotka tähän voisin listata. Syistä jotka näennäisesti ovat pielessä tai voisivat aiheuttaa ahdistusta.
Se johtuu siitä etten minä tule toimeen itseni kanssa. News flash, tiedän, mutta tämä inho itseäni kohtaan on minussa niin hirvittävän syvällä että olen ottanut sen aina itsestään selvyytenä. Kokenut että tämä on normaalia, vihata itseään näin paljon. Että kaikilla muillakin on samansuuntainen olo enemmän tai vähemmän.
Mutta kun ei se olekaan niin. Ja se tuntuu vähän epäreilulta, jotenkin. Vaikka itsehän minä sen aiheutan.
Olisi kertakaikkiaan mahtavaa jos voisi olla rauhassa. Ettei joka saatanan sekunti tiedostaisi sitä kuinka perinpohjin epäonnistunut ja vastenmielinen olento sitä onkaan. On vaikea liikkua ulkona tai olla tekemisissä ihmisten kanssa kun koko ajan takaraivossa jyskyttää varmuus siitä että jokainen minuun suunnattu katse paljastaa sen mitä minä olen, kuinka hirvittävän huono, ja jokainen sana jonka sanon vain vahvistaa sitä käsitystä kuinka pohjattoman tyhjä ja pinnallinen.
Ja lihava, sitä ei sovi unohtaa. Oikeasti ajattelen melko useinkin että minä olisin hirveän paljon onnellisempi jos olisin taas anorektisen laiha. Saattaisin ollakin. Luultavasti kuitenkaan en, ja siksi minulta puuttuu se itsekuri ja vakaumus jonka voimin ensimmäisellä kerralla siinä onnistuin.
Jaa, pitäisi kai lähteä juhannuksen viettoon tästä. Pakkojuhlat, ne ne vasta on kivoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti