Vihaan tuota lämpöä mikä ulkona nyt on. Tai ehkä se on väärin sanottu, en varsinaisesti vihaa sitä vaan tilannetta, joka pakottaa minut istumaan pienessä yksiössä päivästä toiseen etelään suunnattujen ikkunoiden takana.
Itse asiassa, tuokin on väärin sanottu. En vihaa tilannettakaan, koska se johtuu seikasta, jonka itse olen päättänyt tehdä ja jota haluan tehdä. Vihaan näiden kahden, erillään ollessaan hyvien mutta yhdistettynä huonojen asioiden aikaansaamaa olotilaa.
Pitkäaikainen sisällä istuminen aiheuttaa helposti sen, että ulos on vaikeampi lähteä. Alan erakoitua, karttaa ihmisiä ja tilanteita. Kun puhelin soi en välttämättä vastaa, koska en halua valehdella syitä siihen, miksen tänäänkään lähde iltamenoihin mukaan.
Totuus on, että vaikka ehkä haluaisinkin lähteä, en voi. Minua ahdistaa tämä kaikki ihan liikaa, enkä oikein pysty pääsemään sen yli niin, että voisin olla luontevasti sosiaalisissa tilanteissa. Kun liikun kadulla vaikka kaupassa käydessäni, minusta tuntuu että ihmiset tuijottavat minua ja ajattelevat kuinka lihava ja ruma olen. Tämä kuulostaa niin uskomattoman typerältä kun sen kirjoittaa tähän, mutta se on ainoa totuus minulle silloin kun astun ovesta ulos.
Nyt minun on kuuma, väsyttäää ja oloni on muutenkin niljakas. Olen luvannut mennä tänään ulos mutta harkitsen josko peruisin - ei seurue, jonka kanssa olen menossa, minua juurikaan kaipaisi.
Ja se kai on minun ongelmani. Tarvitsisin niin paljon enemmän vakuutteluja siitä että juuri minun seuraani, läsnäoloani halutaan. Etten olisi vain joku joka sattuu säälistä olemaan mukana vaan joku joka aidosti halutaan paikalle. En usko että ikinä elämässäni olen kokenut sitä tunnetta, että joku haluaisi juuri minut, ihan erityisesti ja nimenomaan.
Miksi tällä on mitään väliä minulle? Miksi minun pitää olla näin säälittävän heikko?
Vähän vaikeampi päivä näköjään taas tänään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti