....

Anoreksiani laittoi minut kasaan, teki minusta kokonaisen. Antoi minulle olemuksen. Ja sitten lähti, tai ei lähtenyt mutta hellitti otettaan, jätti sitten minut tällaiseksi, puolinaiseksi, kahden maailman väliin. En osaa enkä halua olla terve (sikäli kun se tarkoittaa normaalipainoista) mutta en myöskään osaa enkä halua olla sairaskaan. Jos valita saisin, ottaisin sairauteni takaisin täydessä voimassaan heti, no questions asked. Mutta minulla ei ole enää (tahdon)voimaa pyrkiä sitä kohti aktiivisesti.

Aina kun onnistun jättämään aterian väliin, syömään vähän vähemmän, juoksemaan vähän enemmän, nauttimaan näläntunteesta - silloin pieni toivo aina herää ja ajattelen, että ehkä sittenkin olen taas hitaasti mutta varmasti menossa oikeaan suuntaan. Toisaalta on myös hetkiä jolloin menetän kontrolliani ja syön enemmän kuin haluan, ja sanomattakin on selvää että nämä ovat minulle melko mustia hetkiä joita ilman mielummin eläisin.

Ja samalla minä mietin mistä tässä on oikeasti kyse. Miksi minä teen tätä, miksi minä haluan olla sairas. Niin surullista kuin se onkin, luulen että osaltaan kyse on vain ja ainoastaan hyväksynnän hakemisesta, huomionkipeydestä ja siitä pohjattomasta halusta tuntea, että kelpaan. Koska en voi luonnollisesti kelvata sellaisena kuin olen, on minun muututtava.

Minun on lakattava olemasta tullakseni huomatuksi.

Jos joku rakastaisi minua, pitäisi minua kauniina, auttaisiko se? Ei varmaankaan, pidemmän päälle. Etenkin kun käytökselläni ajan kaikki minusta joskus välittäneet pois luotani samalla todistaen itselleni sen mitä eniten pelkään - en ole ansainnut olla onnellinen, en ole toisen ihmisen arvoinen.

Ja en minä halua tarvita ketään. Ajatus siitä, että voisin saavuttaa jotain jonkun toisen ihmisen välityksellä, on sietämätön. En halua olla riippuvainen kenestäkään, enkä voi rakentaa onneani kenenkään muun varaan. Tietenkään, ei kukaan voi.

Ei pointtia kyllä tälläkään kirjoituksella.