Anonyymi, kiitos kysymästä, olen ihan ok. Sitten viime postauksen on vain tuntunut, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. On vähän turta olo, syytä en oikein tiedä.
Tänään on vappu. Minä en pidä oikeastaan pakkojuhlinnasta, ei kai kukaan muukaan - monelle vappu ja juhannus ja joulu ja niin edelleen eivät vain ole pakollisia vaan mukavia juhlia, joita odotetaan innolla. Itseäni ärsyttää eniten yhteiskunnan pysähtyminen ja normaalien toimintojen häiriintyminen; ihmisten ilonpito (=örvellyskännäys) sinänsä ei haittaa enkä koe ahdistusta siitä, jos minulla ei satukaan olemaan mitään superhienoa ohjelmaa.
Siltikin kohta lähden luultavasti Koffariin ja huomenna Ullikselle. Ehkä törmätään.
20080430
20080424
Paras aamu ikinä
Joak kerta yhtä ihanaa kun päivä alkaa sillä että ensin menee näkökyky ja puoli tuntia myöhemmin iskee invalidisoiva päänsärky ja ylitsevuotava, kirjaimellisesti, pahoinvointi.
Migreeni on niin mukava juttu.
Migreeni on niin mukava juttu.
20080423
En tiedä itsekään
Oletettavasti sama anonyymi kommentoijani osui taas oikeaan. Huvittavaa sinänsä, että näiden kommenttien perusteella ajatusmaailmamme kohtaavat aika useassa kohdin; en tosin ole aina osannut näjöjään ilmaista itseäni niin kuin tarkoitin. Huvittavaa se on siksi, että olen aina uskotellut itselleni olevani jotenkin poikkeuksellinen mielipiteideni kanssa. Ja totuus on, että ystävieni ja perheeni keskellä olenkin mutta niin vain niitä saman mielisiäkin sitten löytyy (vaikka tottakai tiedostan, ettei tässä maailmassa ole olemassa mielipidettä, jonka kanssa voisi olla täysin yksin).
Kai minä haluan kuvitella olevani erilainen. Vaikka tiedän että olen ihan kuin kaikki muutkin. Säälittävää.
En sinänsä koe ongelmaksi sitä, etten ole ok ja etten oikeastaan haluakaan olla. Ja en myöskään tiedä mikä se ok on, luultavasti sitä ei ole. Ajatukseni tämän takana oli se, että minua suoraan sanoen vituttaa välillä se, että koko ajan on niin hankalaa. Lähes kaikki mitä teen, jokainen olemassa olemisen hetki on minulle enemmän tai vähemmän vaikeaa. Enkä minä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tarkoitan normaliudella tai ok:lla sitä, ettei koko ajan olisi näin helvetin paha olla. Ettei vihaisi itseään niin paljon että se pakottaa satuttamaan itseään. Ettei ahdistaisi välillä niin paljon että on vaikea hengittää. Ettei vaikka se kun jokin esine putoaa kädestäni lattialle saisi minua raivostumaan itselleni aivan silmittömästi.
Ja sitä samaa kai minä tarkoitan kun sanon että pelkään elämäni menevän ohi. En minä tarvitse enkä halua enkä pysty siihen perinteiseen parisuhteeseen , 1½ lapseen, asuntolainaan ja Volvoon. En minä sen saavuttamattomuutta sure. Haluaisin vain olla ylpeä itsestäni, tuntea onnistuneeni. Josta pääsemmekin luontevasti kysymykseen siitä kuuluisasta rimasta ja sen sijannin määrittelystä ja kenties koko olemassa olosta. Ei, minä en todellakaan tiedä onko sitä edes olemassa.
Mutta tälläisenä kuin nyt olen en voi lakata sitä tavoittelemasta enkä tiedä miten muuttuakaan. Minä en HALUA sanoa jonain päivänä että opin ottamaan rennommin ja antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään itseni ja niin edelleen. Koska tämä tarkoittaa periksi antamista. Sen tajuamista etten saavuta niitä tavotteita, jotka itselleni asetin. Asiaa ei tietenkään tee helpommaksi se etten ihan tarkasti pysty näitä tavotteitani nimeämään.
Mutta sen myöntäminen, etten voi saavuttaa sitä mitä haluan, tyytyväisyyttä itseeni - sehän tarkottaisi samalla sitä, että olen käyttänyt vuosia elämästäni virvatulien jahtaamiseen. Mikä on ajanhaaskausta, mikä palaa jälleen tähän elämän ohi valumiseen.
Tulihan sekavaa. Mutta anonyymi, kiitos.
Kai minä haluan kuvitella olevani erilainen. Vaikka tiedän että olen ihan kuin kaikki muutkin. Säälittävää.
En sinänsä koe ongelmaksi sitä, etten ole ok ja etten oikeastaan haluakaan olla. Ja en myöskään tiedä mikä se ok on, luultavasti sitä ei ole. Ajatukseni tämän takana oli se, että minua suoraan sanoen vituttaa välillä se, että koko ajan on niin hankalaa. Lähes kaikki mitä teen, jokainen olemassa olemisen hetki on minulle enemmän tai vähemmän vaikeaa. Enkä minä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tarkoitan normaliudella tai ok:lla sitä, ettei koko ajan olisi näin helvetin paha olla. Ettei vihaisi itseään niin paljon että se pakottaa satuttamaan itseään. Ettei ahdistaisi välillä niin paljon että on vaikea hengittää. Ettei vaikka se kun jokin esine putoaa kädestäni lattialle saisi minua raivostumaan itselleni aivan silmittömästi.
Ja sitä samaa kai minä tarkoitan kun sanon että pelkään elämäni menevän ohi. En minä tarvitse enkä halua enkä pysty siihen perinteiseen parisuhteeseen , 1½ lapseen, asuntolainaan ja Volvoon. En minä sen saavuttamattomuutta sure. Haluaisin vain olla ylpeä itsestäni, tuntea onnistuneeni. Josta pääsemmekin luontevasti kysymykseen siitä kuuluisasta rimasta ja sen sijannin määrittelystä ja kenties koko olemassa olosta. Ei, minä en todellakaan tiedä onko sitä edes olemassa.
Mutta tälläisenä kuin nyt olen en voi lakata sitä tavoittelemasta enkä tiedä miten muuttuakaan. Minä en HALUA sanoa jonain päivänä että opin ottamaan rennommin ja antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään itseni ja niin edelleen. Koska tämä tarkoittaa periksi antamista. Sen tajuamista etten saavuta niitä tavotteita, jotka itselleni asetin. Asiaa ei tietenkään tee helpommaksi se etten ihan tarkasti pysty näitä tavotteitani nimeämään.
Mutta sen myöntäminen, etten voi saavuttaa sitä mitä haluan, tyytyväisyyttä itseeni - sehän tarkottaisi samalla sitä, että olen käyttänyt vuosia elämästäni virvatulien jahtaamiseen. Mikä on ajanhaaskausta, mikä palaa jälleen tähän elämän ohi valumiseen.
Tulihan sekavaa. Mutta anonyymi, kiitos.
20080422
Det är tisdag idag
On vähän liikaa tekemistä näinä päivinä. Olen sellainen kympin tyttö -tyyppinen ratkaisu, joka hermostuu ja ahdistuu suunnattomasti jos alkaa vähänkään tuntua siltä, että joku asia jää puolitiehen tai ei ole valmis viimeistään päivää ennen dedistä. Mitenköhän tästä suorittamisesta oppisi pois?
En ole oksentanut kahteen päivään. Ihan kiva mutta ei se mitään tarkoita.
Näin viime yönä taas unta, jossa hampaani irtosivat. Se on kauhea uni, ja näen sellaisia usein. Vähintään yhtä usein kuin sellaisia, joissa hampaisiini sattuu ihan saatanan paljon, ja tämä on siis sellaista kipua, jonka oikeasti tunnen. Luulen sen johtuvan siitä että narskuttelen tai muuten puren hampaita yhteen nukkuessani. Ja kyllä, näitä unia esiintyy aina silloin kun on stressiä.
Which is often.
Puhuin yhden ystäväni kanssa parisuhteista ja perheestä ja siitä mitä elämältä haluaa. Minä olen siinä iässä, että jotkut ikätoverini alkavat mennä naimisiin ja muutamalla on jo lapsikin tai ainakin maha pystyssä. Ja he vaikuttavat olevan ihan ok asian kanssa, osa jopa onnellisia. Miten se on mahdollista? Miten he uskaltavat sitoutua toiseen ihmiseen menemällä naimisiin tai ottaa vastuun lapsesta? Eikö heistä tunnu että elämä menee ohi?
Meitä on niin helvetin moneen junaan. Itse kai pelkään jääväni asemalle.
Jaahas, mikäköhän tämänkin postauksen pointti taas oli.
En ole oksentanut kahteen päivään. Ihan kiva mutta ei se mitään tarkoita.
Näin viime yönä taas unta, jossa hampaani irtosivat. Se on kauhea uni, ja näen sellaisia usein. Vähintään yhtä usein kuin sellaisia, joissa hampaisiini sattuu ihan saatanan paljon, ja tämä on siis sellaista kipua, jonka oikeasti tunnen. Luulen sen johtuvan siitä että narskuttelen tai muuten puren hampaita yhteen nukkuessani. Ja kyllä, näitä unia esiintyy aina silloin kun on stressiä.
Which is often.
Puhuin yhden ystäväni kanssa parisuhteista ja perheestä ja siitä mitä elämältä haluaa. Minä olen siinä iässä, että jotkut ikätoverini alkavat mennä naimisiin ja muutamalla on jo lapsikin tai ainakin maha pystyssä. Ja he vaikuttavat olevan ihan ok asian kanssa, osa jopa onnellisia. Miten se on mahdollista? Miten he uskaltavat sitoutua toiseen ihmiseen menemällä naimisiin tai ottaa vastuun lapsesta? Eikö heistä tunnu että elämä menee ohi?
Meitä on niin helvetin moneen junaan. Itse kai pelkään jääväni asemalle.
Jaahas, mikäköhän tämänkin postauksen pointti taas oli.
20080421
Not my style
Edelliseen kirjoitukseeni kommentoinut henkilö, kiitos. Kirjoitit:
Tahdonvoimalla voi pakottaa ruumiinsa olemaan syömättä, joten miksipä tahdonvoimalla ei voisi myös päättää olla oksentamatta, mutta onko se todella mikään ratkaisu?
Olet kertonut, mitä ja millainen haluaisit olla, sekä millaiseksi et ainakaan halua tulla. Näiden päämäärien saavuttamisessa syömisellä ja oksentamisella on vain välineellistä arvoa. Jos syöminen ja oksentaminen päättyisi, voisit edelleen henkisesti aivan yhtä pahoin (oksennuksenjälkeisistä turvotuksista eroon pääsemisellä olisi toki arvoa itsessään).
Elämä ja arki voivat olla aikamoista helvettiä, jonka sietäminen vaatii jatkuvaa itsen ja ympäristön tarkkailua. Mitä ovat ne asiat joista saan nautintoa kaiken tämän keskellä? Mitä voin sietää? Mitä minun tulee kaikin keinoin välttää? Voit päättää syödä tai olla syömättä, mutta et voi päättää olla onnellinen. Siihen tarvitaan jotakin muuta, mutta mitä?
Tiedän hyvin, että minun syömisilläni ja oksentamisillani ja millään muullakaan sekoilullani (kaikkea minä en kehtaa kertoa edes tässä anonyymissa blogissa) on aika vähän tekemistä laihuuden tai ulkonäön kanssa - kuten sanoit, arvo on vain välineellinen. Ja on totta että voisin henkisesti aivan yhtä pahoin, vaikka onnistuisinkin lopettamaan oksentamisen. Toivoisin etten tuntisi itseäni ihan niin epäonnistuneeksi tai tyhmäksi, mutta oikeastaan tiedän ettei näin tulisi käymään. Ei minulla ole maailman hirvein olo silloin kun oksennan tai sen jälkeen - on paljon hetkiä, jolloin tuntuu paljon paljon pahemmaltakin. Ei syömishäiriö ole minun suurin epäkohtani, joka ottamalla pois kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin.
Mistä saan nautintoa? Millon minusta tuntuu hyvältä? Mietin tätä kauan. Pystyn nimeämään tilanteita - kova urheilusuoritus, sellaiset hetket tärkeiden ihmisten kanssa jolloin minusta on tuntunut että minusta välitetään, onnistuminen jossain tärkeässä ja niin edelleen. Yhteistä näille kai on se tunne, että minä riitän, minusta on johonkin. En olekaan ihan paska.
Kenelle minä todistelen? Itselleni kai, mutta se nyt on ihan liian helppo vastaus. Minun rimani on niin korkealla ettei sitä oikein voi koskaan saavuttaa, mutta pointti onkin siinä ettei minua kiinnosta laskea sitä. Minä en halua oppia hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, minä haluan olla sellainen että voisin hyväksyä itseni. Enkä minä koskaan voi olla sellainen.
Mistä tämä sitten johtuu?
Esitän vastakysymyksen - täytyykö sen johtua mistään? Onko oletusarvoista olla tyytyväinen? Joillain ihmisillä on ruskea tukka, jollain lyhyt pinna. Miksei onnettomuus voisi olla ominaisuus siinä mikä jokin muukin? Tarkoittaako minun ahdistukseni sitä, että jossain meni pieleen ja jos ei olisi mennyt, söisin nyt kakkua ilman huonoa omaatuntoa, vai onko mahdollista että minä nyt vain olen tälläinen. Etten vain osaa enkä pysty enkä halua olla ok.
Tahdonvoimalla voi pakottaa ruumiinsa olemaan syömättä, joten miksipä tahdonvoimalla ei voisi myös päättää olla oksentamatta, mutta onko se todella mikään ratkaisu?
Olet kertonut, mitä ja millainen haluaisit olla, sekä millaiseksi et ainakaan halua tulla. Näiden päämäärien saavuttamisessa syömisellä ja oksentamisella on vain välineellistä arvoa. Jos syöminen ja oksentaminen päättyisi, voisit edelleen henkisesti aivan yhtä pahoin (oksennuksenjälkeisistä turvotuksista eroon pääsemisellä olisi toki arvoa itsessään).
Elämä ja arki voivat olla aikamoista helvettiä, jonka sietäminen vaatii jatkuvaa itsen ja ympäristön tarkkailua. Mitä ovat ne asiat joista saan nautintoa kaiken tämän keskellä? Mitä voin sietää? Mitä minun tulee kaikin keinoin välttää? Voit päättää syödä tai olla syömättä, mutta et voi päättää olla onnellinen. Siihen tarvitaan jotakin muuta, mutta mitä?
Tiedän hyvin, että minun syömisilläni ja oksentamisillani ja millään muullakaan sekoilullani (kaikkea minä en kehtaa kertoa edes tässä anonyymissa blogissa) on aika vähän tekemistä laihuuden tai ulkonäön kanssa - kuten sanoit, arvo on vain välineellinen. Ja on totta että voisin henkisesti aivan yhtä pahoin, vaikka onnistuisinkin lopettamaan oksentamisen. Toivoisin etten tuntisi itseäni ihan niin epäonnistuneeksi tai tyhmäksi, mutta oikeastaan tiedän ettei näin tulisi käymään. Ei minulla ole maailman hirvein olo silloin kun oksennan tai sen jälkeen - on paljon hetkiä, jolloin tuntuu paljon paljon pahemmaltakin. Ei syömishäiriö ole minun suurin epäkohtani, joka ottamalla pois kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin.
Mistä saan nautintoa? Millon minusta tuntuu hyvältä? Mietin tätä kauan. Pystyn nimeämään tilanteita - kova urheilusuoritus, sellaiset hetket tärkeiden ihmisten kanssa jolloin minusta on tuntunut että minusta välitetään, onnistuminen jossain tärkeässä ja niin edelleen. Yhteistä näille kai on se tunne, että minä riitän, minusta on johonkin. En olekaan ihan paska.
Kenelle minä todistelen? Itselleni kai, mutta se nyt on ihan liian helppo vastaus. Minun rimani on niin korkealla ettei sitä oikein voi koskaan saavuttaa, mutta pointti onkin siinä ettei minua kiinnosta laskea sitä. Minä en halua oppia hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, minä haluan olla sellainen että voisin hyväksyä itseni. Enkä minä koskaan voi olla sellainen.
Mistä tämä sitten johtuu?
Esitän vastakysymyksen - täytyykö sen johtua mistään? Onko oletusarvoista olla tyytyväinen? Joillain ihmisillä on ruskea tukka, jollain lyhyt pinna. Miksei onnettomuus voisi olla ominaisuus siinä mikä jokin muukin? Tarkoittaako minun ahdistukseni sitä, että jossain meni pieleen ja jos ei olisi mennyt, söisin nyt kakkua ilman huonoa omaatuntoa, vai onko mahdollista että minä nyt vain olen tälläinen. Etten vain osaa enkä pysty enkä halua olla ok.
20080420
Mitäs luulet
Jää nähtäväksi kuinka kauan oikein jaksan tehdä tätä. Kun ei tässä ole mitään järkeä, en saa tästä mitään ja inhoan itseni ihan joka hetki. Syödessä, oksentaessa, oksentamisen jälkeen.
Jos vaan päättäisi että ei enää. EI. Onnistuuko?
Jos vaan päättäisi että ei enää. EI. Onnistuuko?
20080419
Nyt ei jaksa
On ehkä pateettisinta ikinä postailla jotain helvetin lyriikoita, mutta.
I'm down to just one thing
And I'm starting to scare myself
I just want something
I just want something I can never have
You always were the one to show me how
Back then I couldn't do the things that I can do now
This thing is slowly taking me apart
Grey would be the color if I had a heart
In this place it seems like such a shame
Though it all looks different now
I know it's still the same
Everywhere I look you're all I see
Just a fading fucking reminder of who I used to be
I'm down to just one thing
And I'm starting to scare myself
I just want something
I just want something I can never have
You always were the one to show me how
Back then I couldn't do the things that I can do now
This thing is slowly taking me apart
Grey would be the color if I had a heart
In this place it seems like such a shame
Though it all looks different now
I know it's still the same
Everywhere I look you're all I see
Just a fading fucking reminder of who I used to be
20080418
20080417
Ällöttävää
Taas ollut sellainen päivä ettei voi itsestään kovin ylpeä olla. Tämä on yksi syy miksi vihaan bulimiaa, tämä ainainen epäonnistumisen tunne. Vaikka toisaalta, en minä siihen tunteeseen syömishäiriötä kyllä tarvitse.
Olisihan se mahtavaa jos olisi normaali (?) suhtautuminen ruokaan. Ja elämään noin yleensä.
Joojoo. Tänään ei nyt vain voi jaksaa.
Olisihan se mahtavaa jos olisi normaali (?) suhtautuminen ruokaan. Ja elämään noin yleensä.
Joojoo. Tänään ei nyt vain voi jaksaa.
20080416
Get a grip
Hesari kertoi tänään Ranskassa valmisteltavan lakia, joka kieltää laihuuden ihannoinnin.
Juust näin.
Aivan uskomattoman typerää, jo siitäkin syystä, että lain jonka valvominen on mahdotonta, säätäminen on silkkaa typeryyttä. Lain mukaan "äärimmäiseen laihuuteen yllyttäminen" tulisi rangaistavaksi. Mitä on äärimmäinen laihuus? Miten siihen yllytetään?
Minä olen syömishäiriöinen. Sairastan kaudesta riippuen anoreksiaa tai bulimiaa. Minä ihailen äärimmäistä laihuutta aivan suunnattomasti. Enkä minä ikinä, koskaan, milloinkaan syyttäisi siitä ketään muuta. Kukaan ei ole ylllyttänyt minua tai painostanut minua sairastumaan tähän mielisairauteen. Kyllä minä sen ihan itse sain aikaan.
Minua raivostuttaa niin uskomattoman paljon se, että ihmiset sysäävät vastuun muille. Aina kaikki on jonkun muun syy - voi nyyhky, sairastuin anoreksiaan koska näin henkkamaukan mainoskuvan ja se tyttö siinä oli niin laiha. Voi paska, hakkasin vaimoni kun isä käytti minua lapsena hyväksi. Juon koska äitikin joi. Elän sossun tuella koska en saa mitään kivaa duunia koska minulla ei ole koulutusta niihin enkä sellaista jaksa hankkia.
Miksei selkärankoja myydä missään? Tukulla ihmisiä olisi niille käyttöä.
Juust näin.
Aivan uskomattoman typerää, jo siitäkin syystä, että lain jonka valvominen on mahdotonta, säätäminen on silkkaa typeryyttä. Lain mukaan "äärimmäiseen laihuuteen yllyttäminen" tulisi rangaistavaksi. Mitä on äärimmäinen laihuus? Miten siihen yllytetään?
Minä olen syömishäiriöinen. Sairastan kaudesta riippuen anoreksiaa tai bulimiaa. Minä ihailen äärimmäistä laihuutta aivan suunnattomasti. Enkä minä ikinä, koskaan, milloinkaan syyttäisi siitä ketään muuta. Kukaan ei ole ylllyttänyt minua tai painostanut minua sairastumaan tähän mielisairauteen. Kyllä minä sen ihan itse sain aikaan.
Minua raivostuttaa niin uskomattoman paljon se, että ihmiset sysäävät vastuun muille. Aina kaikki on jonkun muun syy - voi nyyhky, sairastuin anoreksiaan koska näin henkkamaukan mainoskuvan ja se tyttö siinä oli niin laiha. Voi paska, hakkasin vaimoni kun isä käytti minua lapsena hyväksi. Juon koska äitikin joi. Elän sossun tuella koska en saa mitään kivaa duunia koska minulla ei ole koulutusta niihin enkä sellaista jaksa hankkia.
Miksei selkärankoja myydä missään? Tukulla ihmisiä olisi niille käyttöä.
20080414
Tarvitsen paperipussin
Olen aivan hirveän hermostunut. Kävelen ympyrää yksiössäni enkä tiedä mikä tähän on taas syynä. Minulla ei ole koskaan ollut asiat paperilla näin hyvin ja silti minua ahdistaa.
Miksei osaa olla? Miksei voi olla tyytyväinen kun siihen kerrankin on aihetta?
Olen aina sanonut etten tarvitse ketään. Että minä voin paremmin silloin kun olen yksin eikä minun tarvitse ottaa huomioon ketään muuta. Tämä on ihan totta edelleen mutta silti minä haluaisin että joku haluaisi minut. Rakastaisi minua. Sellaisena kuin olen. Ilman meikkiä, ilman naamioita, ilman mitään suojaa. Itsekkyydestähän tämä halu kumpuaa, tiedän sen kyllä - ei minulle ikinä riittäisi niin sanottu tavallinen suhde. Minä haluan jonkun joka palvoo maata jolla seison, joka tietää mitä minä haluan silloinkin kun en itse sitä tiedä ja antaa sen minulle. Jonkun jolle minä olen maailman tärkein ihminen. Ajatuksen mahdottomuus saa minut melkein nauramaan.
Miten minä voisin merkitä ikinä mitään yhtään kenellekään?
Ja samaan aikaan minua kammottaa ajatus että joku olisi minussa kiinni, että joku välittäisi minusta ja että minulla olisi valta satuttaa. Minä en usko olevani pohjimmiltani paha ihminen, en halua tarkoituksella tuottaa tuskaa kenellekään. Tiedän että usein teen niin, mutta se johtuu vain siitä etten osaa toimia toisinkaan. Huono selitys ja viestinee henkisestä kypsymättömyydestäni mutta näin minä sen näen.
Tai ehkä en vain uskalla. Minä pelkään, tottakai, että minut torjutaan. Hylätään. Petetään. Että minä avaan itseni ja ajatukseni ja ne eivät olekaan tarpeeksi. Minä en ole tarpeeksi. En itselleni enkä kyllä varmasti kenellekään muullekaan. En riittänyt ennenkään, miksi nytkään.
Ja voi luoja miten lihava minä olen. Joskus ennen minä tiesin olevani joukon laihin, no questions asked. Nykyisin minun on tarkkailtava onko tilanne näin, ja liian usein minusta tuntuu ettei ole. Periaatteessa ymmärrän että olen aika hoikka, mutta en vain tarpeeksi. Ikinä. Ikinä ei voi olla liian laiha tai liian rikas. Viisi kiloa, kymmenen kiloa. Minä haluan nähdä luuni.
Se ihminen josta viime postauksessani kirjotin sanoo että minä olen kaunis. Kun hän sanoo sen, melkein uskon, mutta vain melkein. Hän piti minua sylissä ja silitti minun selkääni ja minun oli oikeasti hyvä olla. Mutta ehkäpä hän oli vain humalassa.
Anteeksi tämä vuodatus. Vaikka epäilen josko tätä kukaan lukeekaan.
Miksei osaa olla? Miksei voi olla tyytyväinen kun siihen kerrankin on aihetta?
Olen aina sanonut etten tarvitse ketään. Että minä voin paremmin silloin kun olen yksin eikä minun tarvitse ottaa huomioon ketään muuta. Tämä on ihan totta edelleen mutta silti minä haluaisin että joku haluaisi minut. Rakastaisi minua. Sellaisena kuin olen. Ilman meikkiä, ilman naamioita, ilman mitään suojaa. Itsekkyydestähän tämä halu kumpuaa, tiedän sen kyllä - ei minulle ikinä riittäisi niin sanottu tavallinen suhde. Minä haluan jonkun joka palvoo maata jolla seison, joka tietää mitä minä haluan silloinkin kun en itse sitä tiedä ja antaa sen minulle. Jonkun jolle minä olen maailman tärkein ihminen. Ajatuksen mahdottomuus saa minut melkein nauramaan.
Miten minä voisin merkitä ikinä mitään yhtään kenellekään?
Ja samaan aikaan minua kammottaa ajatus että joku olisi minussa kiinni, että joku välittäisi minusta ja että minulla olisi valta satuttaa. Minä en usko olevani pohjimmiltani paha ihminen, en halua tarkoituksella tuottaa tuskaa kenellekään. Tiedän että usein teen niin, mutta se johtuu vain siitä etten osaa toimia toisinkaan. Huono selitys ja viestinee henkisestä kypsymättömyydestäni mutta näin minä sen näen.
Tai ehkä en vain uskalla. Minä pelkään, tottakai, että minut torjutaan. Hylätään. Petetään. Että minä avaan itseni ja ajatukseni ja ne eivät olekaan tarpeeksi. Minä en ole tarpeeksi. En itselleni enkä kyllä varmasti kenellekään muullekaan. En riittänyt ennenkään, miksi nytkään.
Ja voi luoja miten lihava minä olen. Joskus ennen minä tiesin olevani joukon laihin, no questions asked. Nykyisin minun on tarkkailtava onko tilanne näin, ja liian usein minusta tuntuu ettei ole. Periaatteessa ymmärrän että olen aika hoikka, mutta en vain tarpeeksi. Ikinä. Ikinä ei voi olla liian laiha tai liian rikas. Viisi kiloa, kymmenen kiloa. Minä haluan nähdä luuni.
Se ihminen josta viime postauksessani kirjotin sanoo että minä olen kaunis. Kun hän sanoo sen, melkein uskon, mutta vain melkein. Hän piti minua sylissä ja silitti minun selkääni ja minun oli oikeasti hyvä olla. Mutta ehkäpä hän oli vain humalassa.
Anteeksi tämä vuodatus. Vaikka epäilen josko tätä kukaan lukeekaan.
20080413
Rakas ihminen
Minulla on tapana luokitella ihmisiä sen mukaan, mitä he minulle merkitsevät. On ystäviä, tuttuja, kavereita, vihamiehiä, merkityksettömiä ja niin edelleen. Ja sitten on ihmisiä, joita minä tarvitsen. Yhden heistä, ehkä ainoan tällä hetkellä, tapasin eilen ja en muista milloin olisin viimeksi tuntenut oloani niin hyväksi.
Me seurustelimme joskus, hvyin hyvin lyhyesti, ja luultavasti aivan vääristä syistä. Nykyisin olemme ystävät, hyvät sellaiset - en voi sanoa että hän olisi paras ystäväni, mutta kuten sanottu, tärkein hän on. Ehdottomasti.
Jos hän näkee minussa hyvää, tiedän etten ole ihan pielessä.
Minä rakastan häntä. Paria meistä ei enää tule enkä sitä haluakaan, mutta jos menettäisin hänet en tietäisi mitä tehdä.
Täytyy vain toivoa ettei hän ikinä huomaa mitä oikeasti olen.
Me seurustelimme joskus, hvyin hyvin lyhyesti, ja luultavasti aivan vääristä syistä. Nykyisin olemme ystävät, hyvät sellaiset - en voi sanoa että hän olisi paras ystäväni, mutta kuten sanottu, tärkein hän on. Ehdottomasti.
Jos hän näkee minussa hyvää, tiedän etten ole ihan pielessä.
Minä rakastan häntä. Paria meistä ei enää tule enkä sitä haluakaan, mutta jos menettäisin hänet en tietäisi mitä tehdä.
Täytyy vain toivoa ettei hän ikinä huomaa mitä oikeasti olen.
20080409
20080403
Ei pointtia
Hermostuttaa ja stressaa. Työt, opiskelut, ihmissuhteet, raha, kaikki. Oikeasti asiani ovat ihan hyvin, luulisin, minulla on vain taipumus piehtaroida asioissa ja kasvattaa huoliani suuremmaksi kuinne oikeasti ovat.
Olisi hienoa olla ihmistyyppiä, joka osaa ottaa rennosti. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Kun kuitenkin tiedän, etteivät asiat murehtimalla parane. En vain osaa, pysty enkä kai edes halua heittäytyä hetken huomaan tai lakata kantamasta tätä taakkaa harteillani.
Aivan hirvittävän lihava olo, taas. En tajua miksi minun pitää syödä niin paljon. Miksi hitossa minä olen tälläinen porsas.
Väsyttää. Ei minulla mitään asiaa ollut. Tehtäviä asioita sen sijaan sitäkin enemmän, kun vain jaksaisi aloittaa.
Olisi hienoa olla ihmistyyppiä, joka osaa ottaa rennosti. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Kun kuitenkin tiedän, etteivät asiat murehtimalla parane. En vain osaa, pysty enkä kai edes halua heittäytyä hetken huomaan tai lakata kantamasta tätä taakkaa harteillani.
Aivan hirvittävän lihava olo, taas. En tajua miksi minun pitää syödä niin paljon. Miksi hitossa minä olen tälläinen porsas.
Väsyttää. Ei minulla mitään asiaa ollut. Tehtäviä asioita sen sijaan sitäkin enemmän, kun vain jaksaisi aloittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
