Veteen piirretty

Milloinkohan oikein oppisi tietämään, missä raja kulkee.

Että silloin kun väsyttää ja keskittymiskyvyssä häviää kultakalalle, tietäisi onko kyseessä se että on oikeasti uupunut vai se että on vain laiska.

Että tietäisi milloin on tarpeeksi laiha ja milloin liian laiha (tosin minun maailmassani tarpeeksi tulee vasta liian jälkeen).

Että tietäisi milloin on omissa oloissaan ja milloin antisosiaalinen ja pelkää muiden ihmisten kohtaamista irrationaalisen paljon.

Että tietäisi mikä määrä liikuntaa riittää, ja kuinka voimakkaasta kivusta sen yhteydessä tulee huolestua (tai ottaa huomioon).

Mutta sitten jos tietäsikin missä se raja on - silloin pitäisi tietää, mitä sen eri puolilla on.

Ja kummalle puolelle sitä haluakaan kuulua.

Come again some other day

Vihaan tuota lämpöä mikä ulkona nyt on. Tai ehkä se on väärin sanottu, en varsinaisesti vihaa sitä vaan tilannetta, joka pakottaa minut istumaan pienessä yksiössä päivästä toiseen etelään suunnattujen ikkunoiden takana.

Itse asiassa, tuokin on väärin sanottu. En vihaa tilannettakaan, koska se johtuu seikasta, jonka itse olen päättänyt tehdä ja jota haluan tehdä. Vihaan näiden kahden, erillään ollessaan hyvien mutta yhdistettynä huonojen asioiden aikaansaamaa olotilaa.

Pitkäaikainen sisällä istuminen aiheuttaa helposti sen, että ulos on vaikeampi lähteä. Alan erakoitua, karttaa ihmisiä ja tilanteita. Kun puhelin soi en välttämättä vastaa, koska en halua valehdella syitä siihen, miksen tänäänkään lähde iltamenoihin mukaan.

Totuus on, että vaikka ehkä haluaisinkin lähteä, en voi. Minua ahdistaa tämä kaikki ihan liikaa, enkä oikein pysty pääsemään sen yli niin, että voisin olla luontevasti sosiaalisissa tilanteissa. Kun liikun kadulla vaikka kaupassa käydessäni, minusta tuntuu että ihmiset tuijottavat minua ja ajattelevat kuinka lihava ja ruma olen. Tämä kuulostaa niin uskomattoman typerältä kun sen kirjoittaa tähän, mutta se on ainoa totuus minulle silloin kun astun ovesta ulos.

Nyt minun on kuuma, väsyttäää ja oloni on muutenkin niljakas. Olen luvannut mennä tänään ulos mutta harkitsen josko peruisin - ei seurue, jonka kanssa olen menossa, minua juurikaan kaipaisi.

Ja se kai on minun ongelmani. Tarvitsisin niin paljon enemmän vakuutteluja siitä että juuri minun seuraani, läsnäoloani halutaan. Etten olisi vain joku joka sattuu säälistä olemaan mukana vaan joku joka aidosti halutaan paikalle. En usko että ikinä elämässäni olen kokenut sitä tunnetta, että joku haluaisi juuri minut, ihan erityisesti ja nimenomaan.

Miksi tällä on mitään väliä minulle? Miksi minun pitää olla näin säälittävän heikko?

Vähän vaikeampi päivä näköjään taas tänään.

Shop shop ja vähän muuta

Kaupassa käynti on nykyisen useammin vaikeaa kuin ei. Minulla on taas se tunne, jonka muistan vielä muutamien vuosien takaa - katselen jotain tuotetta vaikka tiedän etten voi ostaa sitä. En _voi_. Minun on myös hyvin, hyvin vaikeaa päättää, mitä oikeastaan voin ostaa. Tämä on siinä mielessä typerää, että niitä tuotteita on loppujen lopuksi aika vähän. Silti pallottelen ajatuksilla - mitä jos ostaisin tuota tai tuota? Tähän menee yllättävän paljon aikaa, ja kauppareissujeni kestot ovat venyneet. Eivät tosin sentään vielä siihen pisteeseen, jossa seison puoli tuntia karkkihyllyn edessä ja yritän ratkaista ostanko viikon herkkupäivän (koska normaalisti syövät ihmiset pitävät sellaisen, right, ja minähän olen normaalisti syövä ihminen) kunniaksi Jimin vai DaCapon. Ja poistun paikalta ostamatta mitään ja palaamatta kyseiseen kauppaan hetkeen sen jälkeen kun nuori miesmyyjä tulee kysymään voisiko hän jotenkin auttaa ja minä näen hänen katseessaan sääliä (painoindeksini oli noihin aikoihin ehkä 14).

Mutta aikaa siellä menee, yhtä kaikki. Kukaan ei ole vielä tullut kysymään voisiko auttaa.

Toisaalta, ostan vieläkin asioita joita minun ei pitäisi. Olen esimerkiksi päättänyt olla ostamatta juustoa (tai oikeastaan ylipäätään mitään maitotuotteita) ja pähkinöitä. Osaksi koska en pysty kontrolloimaan itseäni niiden syömisen suhteen, osaksi koska melko sekaisin oleva ruoansulatusjärjestelmäni ei oikein hyväksy niitä. Silti joskus ostan niitä, tai niihin verrattavia tuotteita, vaikka tiedän miten niille käy - roskiin. Ja pesuainetta päälle.

Kaiken kaikkiaan kaupassa käynti on minulle jotenkin mysteeristä. Vihaan ja rakastan sitä samaan aikaan. Käyn useimmiten joka päivä.

Aiheeseen mitenkään liittymättä, en ole oksentanut muutamaa kertaa lukuunottamatta noin kuukauteen. Tämä on hienoa. Olen myös jo ainakin muutaman viikon ajan onnistunut noudattamaan kolmen ruokailukerran sääntöä. En ole varma mistä kumpikaan näistä seikoista johtuu.

Ja ehkä kuvittelen vain (kuvittelenkin, koska olen lihonut) että rintalastan luut näkyvät vähän paremmin. Ne kun ovat solisluiden ohella suosikkiluuni.

Harhoja

Sattui omituinen tapaus eilen. Olin liikkeellä yhden ystäväni kanssa, henkilön, jonka hoikkuutta useimmiten ihailen. Hän huomauttaa minulle usein sivulauseissa omasta pienestä koostani, mille lähinnä hymähtelen, sillä nähdäkseni hän on minua laihempi. Luulen että hänellä on hieman kieroutunut suhde omaan vartaloonsa, sillä hän puhuu usein siitä kuinka on lihonut ja mitä määriä syönyt ja niin edelleen (tätä en muuten ymmärrä - itselleni ei tulisi mieleenkään julistaa käsityksiäni vartalostani muille vaan yritän pitää mahdollisimman matalaa profiilia sen suhteen jottei kukaan huomaisi kuinka paksu olen).

Voi hän tietysti olla ihan tervekin tässä suhteessa. En osaa sanoa.

Mutta omituista oli se, että katseltuani hänen reisiään ja havainneeni ne kapeiksi, huomasin vierekkäin samassa asennossa istuessamme, että omani olivat kapeammat.

Tämä tuntui aluksi riemastuttavalta, kunnes päättelin että kyseessä on oltava näköharha. Koska hän _on_ laihempi kuin minä. Periaatteessa tajuan että saatan olla kapeampi, mutta en usko sitä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta aivoni eivät vain tunnusta sitä mahdollisuutta todeksi. Tämä on outoa.