[nimi vaihdettu]

Peruskallio

2008-12-22T12:53:00.002+02:00

Kuolin ja synnyin uudelleen.

Todellisuudessa mitään noin radikaalia ei tapahtunut. Valmistuin ja lähdin pois Suomesta. Olen nyt lämpimämmässä ja voin vähän paremmin, mutta vain vähän.

Olen edelleen lihava. Vihaan yhä sitä mitä olen.

Some things never change.

....

2008-10-08T16:03:00.002+03:00

Anoreksiani laittoi minut kasaan, teki minusta kokonaisen. Antoi minulle olemuksen. Ja sitten lähti, tai ei lähtenyt mutta hellitti otettaan, jätti sitten minut tällaiseksi, puolinaiseksi, kahden maailman väliin. En osaa enkä halua olla terve (sikäli kun se tarkoittaa normaalipainoista) mutta en myöskään osaa enkä halua olla sairaskaan. Jos valita saisin, ottaisin sairauteni takaisin täydessä voimassaan heti, no questions asked. Mutta minulla ei ole enää (tahdon)voimaa pyrkiä sitä kohti aktiivisesti.

Aina kun onnistun jättämään aterian väliin, syömään vähän vähemmän, juoksemaan vähän enemmän, nauttimaan näläntunteesta - silloin pieni toivo aina herää ja ajattelen, että ehkä sittenkin olen taas hitaasti mutta varmasti menossa oikeaan suuntaan. Toisaalta on myös hetkiä jolloin menetän kontrolliani ja syön enemmän kuin haluan, ja sanomattakin on selvää että nämä ovat minulle melko mustia hetkiä joita ilman mielummin eläisin.

Ja samalla minä mietin mistä tässä on oikeasti kyse. Miksi minä teen tätä, miksi minä haluan olla sairas. Niin surullista kuin se onkin, luulen että osaltaan kyse on vain ja ainoastaan hyväksynnän hakemisesta, huomionkipeydestä ja siitä pohjattomasta halusta tuntea, että kelpaan. Koska en voi luonnollisesti kelvata sellaisena kuin olen, on minun muututtava.

Minun on lakattava olemasta tullakseni huomatuksi.

Jos joku rakastaisi minua, pitäisi minua kauniina, auttaisiko se? Ei varmaankaan, pidemmän päälle. Etenkin kun käytökselläni ajan kaikki minusta joskus välittäneet pois luotani samalla todistaen itselleni sen mitä eniten pelkään - en ole ansainnut olla onnellinen, en ole toisen ihmisen arvoinen.

Ja en minä halua tarvita ketään. Ajatus siitä, että voisin saavuttaa jotain jonkun toisen ihmisen välityksellä, on sietämätön. En halua olla riippuvainen kenestäkään, enkä voi rakentaa onneani kenenkään muun varaan. Tietenkään, ei kukaan voi.

Ei pointtia kyllä tälläkään kirjoituksella.

Aika ja paikka

2008-09-02T18:05:00.003+03:00

Kuinka nöyryyttävää onkaan joutua tekemään kirjallinen selvitys siitä että ei, minä en asu avoliitossa. Ei, minulla ei ihan oikeasti ja tosissaan ole yhtään ketään.

Minua sattuu joka paikkaan, henkisesti ja fyysisesti. Minulla on ikävä ja minä kaipaan asioita ja ihmisiä jotka ovat minulle tavoittamattomia.

Olen niin väsynyt siihen että kun aamulla herään, toivon että olisi ilta.

Serves you right

2008-08-19T09:44:00.002+03:00

Kävin hammaslääkärissä, ja tuomio oli juuri se mitä pelkäsinkin. Oksentaminen on tuhonnut hammaskiilteeni ja edessä on satojen eurojen hintainen pinnoitusoperaatio.

Eipä ole vähään aikaan taas tuntunut näin tyhmältä.

Sleep together

2008-08-17T13:06:00.001+03:00

Make me a pretty person
Make me feel like I belong
Make me hard and make me happy
Make me beautiful

The emptiness
The craziness
Satisfy this hungriness

Darling
How would it feel

If we sleep together
Will you like me better

Garbage - Sleep together

Samaa vanhaa

2008-08-10T22:11:00.004+03:00

En oikein tiedä. Tuntuu että olen aivan totaalisen epäonnistunut, kaikessa. Että olen aivan läpikotaisin paska ja huono ihminen, etten ansaitsekaan mitään hyvää tai kaunista. Etten voi onnistua missään, mihin ryhdyn, koska kykyni eivät vain riitä siihen.

Jos näin on, niin miksi minulla on tämä halu menestyä, olla paras, voittaa itseni? Miksi en voi tyytyä johonkin johon minulla olisi resursseja? Miksi minulle on annettu kunnianhimoa, kun ei kuitenkaan eväitä sen mukaan elämiseen?

Kun minä katson itseäni paperilla, tiedän että olen ihan hyvä. Mutta siitä ei olekaan kyse.

Minut on hylätty niin monta kertaa etten enää pidä sitä poikkeuksellisena. Kun aloitan suhteen, tiedän, että pian olen taas yksin, koska pilaan kaiken olemalla se mitä olen. Mikä on liian vähän. Kun saan uuden työn, tiedän tuottavani pettymyksen, koska en vain osaa.

Kamalinta oikeastaan on, että suhtaudun tähän itsesääliin jo itsestäänselvyytenä. Täysin kiihkottomasti, vailla tunteita. Se nyt vaan on niin. Vielä kun oppisi elämään sen kanssa niin, ettei tarvitsisi enää miettiä.
.

Thank god it´s finally over

2008-08-02T11:56:00.004+03:00

Onneksi heinäkuu loppui. Odotan syksyn saapumista hyvin paljon, koska se tuo mukanaan asioita, joiden toivon parantavan elämääni.

Tämä on aika tuttu olotila minulle, odottaminen. Tuntuu että jatkuvasti elän jonkinlaisessa välitilassa, parempia aikoja odotellessa. Jaksan eteenpäin sen voimalla että uskottelen itselleni, että jonain päivänä kaikki onkin paremmin.

Onko? Mitä jos se kaikki onkin tässä? Ajatus on niin kammottava, etten halua sitä pääni sisälle.

Olen onnistunut lopettamaan oksentamisen, ainakin nyt vähäksi aikaa, ja kiitos sen kasvoni ovat vähemmän turvonneet etenkin aamuisin. Tämä on todella hyvä juttu. Syön edelleen aivan liikaa, jotenkin holtittomasti; periaatteessa hyvin ja oikein, en siis vedä mitään paskaa, mutta määrät vain ovat liian suuria. Yritän opetella nauttimaan nälän tunteesta taas, ja pikku hiljaa se alkaa ehkä onnistuakin.

Menneellä viikolla urheilin paljon, määrän joka riittää itsellenikin. Olkapäiden lihassyyt näkyvät ehkä aavistuksen enemmän kuin vielä pari viikkoa sitten, mutta muuten oloni on lihava ja inhottava. Johtuu, toivon, osaksi tuosta helteestä. Muutenkin olo on kurja, olen hirvittävän väynyt, niveliäni särkee ja lihakset ovat voimattomat. Lepopulssi hakkaa aamuisin joskus liian kovaa.

Tulisi jo se syksy. Silloin voisi pukeakin enemmän päälleen eikä levitellä tätä lihamäärää muiden riesaksi.

Veteen piirretty

2008-07-30T11:54:00.003+03:00

Milloinkohan oikein oppisi tietämään, missä raja kulkee.

Että silloin kun väsyttää ja keskittymiskyvyssä häviää kultakalalle, tietäisi onko kyseessä se että on oikeasti uupunut vai se että on vain laiska.

Että tietäisi milloin on tarpeeksi laiha ja milloin liian laiha (tosin minun maailmassani tarpeeksi tulee vasta liian jälkeen).

Että tietäisi milloin on omissa oloissaan ja milloin antisosiaalinen ja pelkää muiden ihmisten kohtaamista irrationaalisen paljon.

Että tietäisi mikä määrä liikuntaa riittää, ja kuinka voimakkaasta kivusta sen yhteydessä tulee huolestua (tai ottaa huomioon).

Mutta sitten jos tietäsikin missä se raja on - silloin pitäisi tietää, mitä sen eri puolilla on.

Ja kummalle puolelle sitä haluakaan kuulua.

Come again some other day

2008-07-26T12:56:00.003+03:00

Vihaan tuota lämpöä mikä ulkona nyt on. Tai ehkä se on väärin sanottu, en varsinaisesti vihaa sitä vaan tilannetta, joka pakottaa minut istumaan pienessä yksiössä päivästä toiseen etelään suunnattujen ikkunoiden takana.

Itse asiassa, tuokin on väärin sanottu. En vihaa tilannettakaan, koska se johtuu seikasta, jonka itse olen päättänyt tehdä ja jota haluan tehdä. Vihaan näiden kahden, erillään ollessaan hyvien mutta yhdistettynä huonojen asioiden aikaansaamaa olotilaa.

Pitkäaikainen sisällä istuminen aiheuttaa helposti sen, että ulos on vaikeampi lähteä. Alan erakoitua, karttaa ihmisiä ja tilanteita. Kun puhelin soi en välttämättä vastaa, koska en halua valehdella syitä siihen, miksen tänäänkään lähde iltamenoihin mukaan.

Totuus on, että vaikka ehkä haluaisinkin lähteä, en voi. Minua ahdistaa tämä kaikki ihan liikaa, enkä oikein pysty pääsemään sen yli niin, että voisin olla luontevasti sosiaalisissa tilanteissa. Kun liikun kadulla vaikka kaupassa käydessäni, minusta tuntuu että ihmiset tuijottavat minua ja ajattelevat kuinka lihava ja ruma olen. Tämä kuulostaa niin uskomattoman typerältä kun sen kirjoittaa tähän, mutta se on ainoa totuus minulle silloin kun astun ovesta ulos.

Nyt minun on kuuma, väsyttäää ja oloni on muutenkin niljakas. Olen luvannut mennä tänään ulos mutta harkitsen josko peruisin - ei seurue, jonka kanssa olen menossa, minua juurikaan kaipaisi.

Ja se kai on minun ongelmani. Tarvitsisin niin paljon enemmän vakuutteluja siitä että juuri minun seuraani, läsnäoloani halutaan. Etten olisi vain joku joka sattuu säälistä olemaan mukana vaan joku joka aidosti halutaan paikalle. En usko että ikinä elämässäni olen kokenut sitä tunnetta, että joku haluaisi juuri minut, ihan erityisesti ja nimenomaan.

Miksi tällä on mitään väliä minulle? Miksi minun pitää olla näin säälittävän heikko?

Vähän vaikeampi päivä näköjään taas tänään.

Shop shop ja vähän muuta

2008-07-15T17:18:00.004+03:00

Kaupassa käynti on nykyisen useammin vaikeaa kuin ei. Minulla on taas se tunne, jonka muistan vielä muutamien vuosien takaa - katselen jotain tuotetta vaikka tiedän etten voi ostaa sitä. En _voi_. Minun on myös hyvin, hyvin vaikeaa päättää, mitä oikeastaan voin ostaa. Tämä on siinä mielessä typerää, että niitä tuotteita on loppujen lopuksi aika vähän. Silti pallottelen ajatuksilla - mitä jos ostaisin tuota tai tuota? Tähän menee yllättävän paljon aikaa, ja kauppareissujeni kestot ovat venyneet. Eivät tosin sentään vielä siihen pisteeseen, jossa seison puoli tuntia karkkihyllyn edessä ja yritän ratkaista ostanko viikon herkkupäivän (koska normaalisti syövät ihmiset pitävät sellaisen, right, ja minähän olen normaalisti syövä ihminen) kunniaksi Jimin vai DaCapon. Ja poistun paikalta ostamatta mitään ja palaamatta kyseiseen kauppaan hetkeen sen jälkeen kun nuori miesmyyjä tulee kysymään voisiko hän jotenkin auttaa ja minä näen hänen katseessaan sääliä (painoindeksini oli noihin aikoihin ehkä 14).

Mutta aikaa siellä menee, yhtä kaikki. Kukaan ei ole vielä tullut kysymään voisiko auttaa.

Toisaalta, ostan vieläkin asioita joita minun ei pitäisi. Olen esimerkiksi päättänyt olla ostamatta juustoa (tai oikeastaan ylipäätään mitään maitotuotteita) ja pähkinöitä. Osaksi koska en pysty kontrolloimaan itseäni niiden syömisen suhteen, osaksi koska melko sekaisin oleva ruoansulatusjärjestelmäni ei oikein hyväksy niitä. Silti joskus ostan niitä, tai niihin verrattavia tuotteita, vaikka tiedän miten niille käy - roskiin. Ja pesuainetta päälle.

Kaiken kaikkiaan kaupassa käynti on minulle jotenkin mysteeristä. Vihaan ja rakastan sitä samaan aikaan. Käyn useimmiten joka päivä.

Aiheeseen mitenkään liittymättä, en ole oksentanut muutamaa kertaa lukuunottamatta noin kuukauteen. Tämä on hienoa. Olen myös jo ainakin muutaman viikon ajan onnistunut noudattamaan kolmen ruokailukerran sääntöä. En ole varma mistä kumpikaan näistä seikoista johtuu.

Ja ehkä kuvittelen vain (kuvittelenkin, koska olen lihonut) että rintalastan luut näkyvät vähän paremmin. Ne kun ovat solisluiden ohella suosikkiluuni.

Harhoja

2008-07-07T10:43:00.003+03:00

Sattui omituinen tapaus eilen. Olin liikkeellä yhden ystäväni kanssa, henkilön, jonka hoikkuutta useimmiten ihailen. Hän huomauttaa minulle usein sivulauseissa omasta pienestä koostani, mille lähinnä hymähtelen, sillä nähdäkseni hän on minua laihempi. Luulen että hänellä on hieman kieroutunut suhde omaan vartaloonsa, sillä hän puhuu usein siitä kuinka on lihonut ja mitä määriä syönyt ja niin edelleen (tätä en muuten ymmärrä - itselleni ei tulisi mieleenkään julistaa käsityksiäni vartalostani muille vaan yritän pitää mahdollisimman matalaa profiilia sen suhteen jottei kukaan huomaisi kuinka paksu olen).

Voi hän tietysti olla ihan tervekin tässä suhteessa. En osaa sanoa.

Mutta omituista oli se, että katseltuani hänen reisiään ja havainneeni ne kapeiksi, huomasin vierekkäin samassa asennossa istuessamme, että omani olivat kapeammat.

Tämä tuntui aluksi riemastuttavalta, kunnes päättelin että kyseessä on oltava näköharha. Koska hän _on_ laihempi kuin minä. Periaatteessa tajuan että saatan olla kapeampi, mutta en usko sitä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta aivoni eivät vain tunnusta sitä mahdollisuutta todeksi. Tämä on outoa.

Hei IHQ juhannusta ihan kaikille tiiäx hei!!! <3<3<3

2008-06-20T15:15:00.002+03:00

En ole ollut kovin tehokas. Pitäisi saada aikaan niin paljon enemmän, mutta jostain syystä minun on vaikea keskittyä.

Se ei johdu siitä, että se keneen olin antanut itseni aavistuksen kiintyä ilmoitti, etten ole hänestä enää riittävän kiinnostava. Se ei myöskään johdu siitä, että olen vähitellen alkanut ymmärtää etten ole ammatissani läheskään niin hyvä kuin haluaisin, eikä minusta sellaista koskaan tulekaan (no ei tietenkään, eihän mikään mitä ikinä teen ole tarpeeksi).

Ei se johdu näistä eikä kymmenistä muistakaan syistä jotka tähän voisin listata. Syistä jotka näennäisesti ovat pielessä tai voisivat aiheuttaa ahdistusta.

Se johtuu siitä etten minä tule toimeen itseni kanssa. News flash, tiedän, mutta tämä inho itseäni kohtaan on minussa niin hirvittävän syvällä että olen ottanut sen aina itsestään selvyytenä. Kokenut että tämä on normaalia, vihata itseään näin paljon. Että kaikilla muillakin on samansuuntainen olo enemmän tai vähemmän.

Mutta kun ei se olekaan niin. Ja se tuntuu vähän epäreilulta, jotenkin. Vaikka itsehän minä sen aiheutan.

Olisi kertakaikkiaan mahtavaa jos voisi olla rauhassa. Ettei joka saatanan sekunti tiedostaisi sitä kuinka perinpohjin epäonnistunut ja vastenmielinen olento sitä onkaan. On vaikea liikkua ulkona tai olla tekemisissä ihmisten kanssa kun koko ajan takaraivossa jyskyttää varmuus siitä että jokainen minuun suunnattu katse paljastaa sen mitä minä olen, kuinka hirvittävän huono, ja jokainen sana jonka sanon vain vahvistaa sitä käsitystä kuinka pohjattoman tyhjä ja pinnallinen.

Ja lihava, sitä ei sovi unohtaa. Oikeasti ajattelen melko useinkin että minä olisin hirveän paljon onnellisempi jos olisin taas anorektisen laiha. Saattaisin ollakin. Luultavasti kuitenkaan en, ja siksi minulta puuttuu se itsekuri ja vakaumus jonka voimin ensimmäisellä kerralla siinä onnistuin.

Jaa, pitäisi kai lähteä juhannuksen viettoon tästä. Pakkojuhlat, ne ne vasta on kivoja.

Päivän sitaatti

2008-06-08T14:26:00.001+03:00

Mental health is having a choice.

Itse en tuota keksinyt enkä tiedä kuka sen teki, mutta voi miten harvinaisen totta se onkaan.

Placebo

2008-06-05T16:09:00.003+03:00

And that's the end and that's the start of it

That's the whole and that's the part of it

That's the high and that's the heart of it

That's the long and that's the short of it

That's the best and that's the test in it

That's the doubt, the doubt

The trust in it

That's the sight and that's the sound of it

That's the gift and that's the trick in it

You're the truth not I

Kesäq

2008-06-01T00:18:00.004+03:00

Haluaisin repiä itseni riekaleiksi. Raastaa tämän vastenmielisen lihan irti luistani. Minä katson itseäni peilistä ja tajuan etten enää ole lainkaan laiha. Minä olen korkeintaan normaalivartaloinen ja voi hyvä luoja kuinka kuvottavaa se on.

Miten ikinä kukaan voisi hyväksyä minut?

Ja silti, vaikka tiedostan ettei minussa ole juurikaan hyviä ominaisuuksia fyysisesti tai henkisesti - silti minä mietin mikä minussa on niin pahasti vialla, ettei minulla ole ketään. Useimmilla muilla on. Joku.

Ja tottakai minä tiedän että piehtaroin nyt itsesäälin syvimmissä loukoissa. Kipulääkkeet ovat turvottaneet jo ennestään ällöttäväksi lihoneen kroppani, ystävät lähtevät pareittain kotiin ja se ainoa asia mikä minulle voisi antaa jotain sisältöä olemiseeni - siinäkään en onnistu.

Miten helvetissä minä kestän huomisen, tämän illan, tämän hetken.

L

2008-05-22T23:19:00.003+03:00

Epäonnistuin tänään asiassa, joka on minulle tärkeä. Minä vihaan epäonnistumista, niin kuin kai kaikki, ja en osaa oikein suhtautua siihen. Etenkin kun kyseessä on asia, joka liittyy oleellisesti siihen, miten itseni määrittelen ja jonka varaan olen laskenut paljon.

Asia, jota ilman minulla olisi jos ei nyt ei mitään mutta ainakin todella, todella paljon vähemmän.

Tämä epäonnistuminen saa minut kyseenalaistamaan itseni. Se tekee minut todella, todella levottomaksi ja ahdistuneeksi.

Minulla on aivan hirvittävän paha olla nyt.

Beyond my control

2008-05-20T21:11:00.003+03:00

Se mies on minua aika paljon nuorempi ja en voi sille mitään että se häiritsee minua vähän. Olen aina ollut itseäni vanhempien kanssa, aina, ja kokenut vanhemmat miehet nuoria tavoiteltavammiksi. Vanhin hoitoni olisi ikänsä puolesta voinut olla isäni eikä se haitannut minua laisinkaan.

Ikä on vain numero ja blaa blaa blaa. Ei se oikeasti niin mene.

Mutta tämä mies nyt sitten. Se on nuori ja kaunis ja minua hermostuttaa. Pidän siitä enemmän kuin olisi järkevää, ja sekin aiheuttaa hämmennystä. Olen tottunut siihen, että minua tavoitellaan ja liehitellään ilman että se heilauttaa minua suuntaan tai toiseen - totta kai se imartelee mutta selviäsin (kai) ilmankin. Mutta tämän miehen huomio on minulle tärkeää ja minä haluan että hän haluaa minua.

Se on vaarallinen tilanne, ja tiedän ettei se pääty hyvin. Luultavasti edellä mainitusta syystä minä muutun vähitellen yhä sulkeutuneemmaksi ja näin ajan hänet lopullisesti pois. Sitten voin käpertyä taas itseni ympärille ja piehtaroida siinä kuinka kukaan ei ikinä tule rakastamaan minua niin kuin haluaisin.

Ja hauskintahan tässä on se, etten missään nimessä haluaisi vakavasti seurustella tämän miehen kanssa. Tällä hetkellä suhteemme perustuu seksiin, ja en usko että potentiaalia mihinkään muuhun on olemassa. Mutta silti minä kaipaan häntä aina välillä ja kun puhelimeni soi, huomaan joskus toivovani että se on hän.

Minä en vain haluaisi haluta mitään sellaista mikä ei ole minun omassa vallassani.

Guinea pig

2008-05-16T18:21:00.003+03:00

Minä ajattelen itseäni joskus testinä. Koe-eläimenä. Laitan sen - itseni siis - erilaisiin tilanteisiin ja katson miten se niistä selviää. Joskus menee paremmin, joskus vähän hävettää sen puolesta. Silloin kuin en jaksa järjestää kokeita, annan sen olla omissa oloissaan ja useimmiten hämmästelen sen toiminnan irrationaalisuutta ja typeryyttäkin.

Ja mietin aika usein, näkevätkö muutkin itsensä näin irrallisena. Että on olemassa minä, jota voin katsella ulkopuolelta. Jonka olemassa olon tiedostan erillisenä siitä mitä muuten olen. En tarkoita nyt mitään roolia, jonka otan kun lähden ovesta ulos (vaikka hyvänen aika kuinka monta niitäkin on) vaan koko ajan läsnä olevaa tietoa siitä että minä olen ja sitten on myös jotain muuta. Joka ei ole minä ja joka on nimenomaan minä.

En minä taida osata selittää tätä. Välillä vaan havahdun siihen että ikään kuin tajuan itseni. Ja samalla huomaan ettei se, mitä tajuan, ole minä. Ja kuitenkin on.

Ei, en ole aineissa. Vain väsynyt.

Hyvin alkaa viikko

2008-05-12T16:45:00.005+03:00

Olin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaan. Ei hullumpi. Palkka ei ole niin hyvä kuin toivoisin, mutta työajat ovat joustavat ja työ muutenkin vapaata. Ajattelin olla kyseisessä duunissa ehkä syksyyn asti, sitten mietin asioista uudestaan.

Oli hauska seurata itseäni siinä tilanteessa. Olin niin hiton ihana ja hymyilevä ja hersyvä että itseänikin oikein ihastutti. Olisipa kerrassaan mainiota, jos oikeasti olisin sellainen.

Minkä näyttelijän maailma minussa menettikään.

Lähdettyäni kävin lounaalla ystävän kanssa jonka jälkeen oksenisin. Kunpa keksisin, miksi teen niin. Tiedän että ahdistukseen ja stressiin reagoin näin, mutta että hyviinkin juttuihin.

Ehkä siihen ei ole mitään syytä. Se on se vaihtoehto jota vähiten toivoisin.

Juoksuaika on joka aika

2008-05-11T10:03:00.002+03:00

Suuri(n) syy siihen, miksi en ole valtava se sotanorsu joka minusta oli hyvää vauhtia tulossa, on se, että harrastan juoksemista ja vaihdellen muuta aerobista liikuntaa fanaattisuuteen asti. Juoksen paljon, joka päivä, enkä ikinä ole jättänyt lenkkiä väliin mistään ulkopuolisesta syystä johtuen. Olen juossut sairaana, syysmyrskyissä, 30 asteen pakkasessa, 30 asteen helteessä, vesijäällä (nastalenkkarit on asiaa), rasitusvammaisena, suoraan baarista tulleena vuorokauden valvoneena, you name it. Pyrin pitämään yhden kevyemmän päivän viikossa, mutta käytännössä tämä ei onnistu ellei aamulla ole jotain muuta hyvin aikaista aktiiviteettia.

Tämä vaikuttaa elämääni aika paljonkin. En ikinä juo alkoholia niin paljon ettenkö voisi lähteä aamulla juoksemaan. Jos aion olla yötä jossain, suunnittelen tarkkaan miten toteutan liikkumisen. En harrasta spontaaneja yöpymisiä, ja on vähän asioita jotka ällöttävät minua vähemmän kuin päivät, jolloin aamulla en ole jostain syystä hikoillut ja hengästynyt kunnolla.

Joskus ihmiset kysyvät, miten minä jaksan. He eivät ymmärrä etten minä ajattele sitä niin, että menisinkö tänään juoksemaan tai spinningiin tai molempiin. Ei se ole vaihtoehto ettei mene; minä en yksinkertaisesti selviä ilman. Jos minulla ei olisi liikuntaa minä en pystyisi olemaan olemassa.

Mistä tämä sai alkunsa? No anoreksiasta tietenkin. Aloin juoksemaan kuutisen vuotta sitten kun tajusin että olen aika lihava. Usein tätäkin kysytään - miksi aloin juoksemaan - ja sanon aina että en oikein tiedä, huvikseni vain. Todellisuudessa ainoa syy siihen oli laihduttaminen, mutta sitä minä en ääneen myönnä.

Pahinta olikin se hetki noin vuoden sairastamisen jälkeen kun en pystynyt enää juoksemaan. En vain pystynyt. Tosin siinä vaiheessa minulla oli suuria vaikeuksia nousta 30 sentin askelma bussiin että ei kai mikään ihme jos ei 15km lenkkikään oikein suju. Minä muistan sen aamun vieläkin elävästi; oli pimeää, talvi, kello jotain kuusi aamulla. Lähdin niin kuin jokainen aamu ennenkin ja totesin noin 20 metrin jälkeen etteivät jalkani vaan toimi. Etten kykene ottamaan juoksuaskelia. Se oli hirvittävä tunne ja siinä synkän lähiön auraamattomalla pyörätiellä seisoessani minä itkin.

Silloin saatoin tajuta ensimmäisen kerran ihan kunnolla että minussa taitaa olla jotain häikkää.

That said, nykyään en juokse vain laihuuden takia. Se on osasyy muttei luultavasti enää edes suurin. Juoksen maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin ja se ei tunnu kovin rankaltakaan. Joten tästä minä olen anoreksialleni niin kiitollinen, se antoi minulle juoksemisen ja ilon nauttia itsensä äärirajoille viemisestä.

Kiitos kulta.

Stupid girl

2008-05-09T16:03:00.002+03:00

Välillä tulee sellaisia välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin tuntuu aivan uskomattoman vaikealta se tieto, että tätä samaa tämä tulee aina olemaan. En tarkoita nyt työtä tai asuinpaikkakuntaa tai parisuhdetta tai syömishäiriötä tai bussin, jota ei koskaan tulllutkaan, odottamista silloin kun on helvetinmoinen kiire. Enemmänkin tarkoitan olemassa oloa, sitä faktaa että tällä elämällä, maailmalla ja todellisuudella on rajat joita minä en voi koskaan rikkoa tai muuttaa. Se on jotenkin musertava ajatus, etten minä mahda tälle kaikelle yhtään mitään, ja aiheuttaa väistämättä yhdentekevyyden ja toisaalta tuskastuneisuuden tunteen.

Kun ei tällä millään ole merkitystä ja silti sillä on, tässä hetkessä. Kauhea vaiva aivan turhan takia, ja kuitenkaan en ikinä voisi jättää sitä tekemättä.

Ja kaiken tämän mitä minullakin on, voi menettää ihan milloin vain. Ei siihen tarvita edes rattijuoppoa tai syöpää, minä voin saada aivoveritulpan puolen tunnin päästä ja that´s all folks, better luck next time. Tai että minä kaadun portaissa kun vien roskia ulos ja halvaannun kaulasta alaspäin. Ajaudun työhön jota en halua ja parisuhteeseen joka saa minut voimaan pahoin.

Minä en pelkää kuolemaa mutta se vituttaa minua. Se on viimeinen todiste siitä että olen täysin merkityksetön tässä kaikessa; turpaan tulee kuitenkin. Ja kaikki mikä sitä edeltää – vanheneminen kammottaa minua, en pidä kivusta jota en ole itse aiheuttanut, en halua havahtua pisteessä jossa tajuan etten ikinä päässyt sinne mihin halusin ja nyt onkin jo liian myöhäistä.

Loppujen lopuksi tässä(kin) on kai kyse kontrollista ja siitä kuinka suunnattomasti minua risoo jo sen menettämisen mahdollisuuskin. Totta kai ymmärrän ettei minulla oikeasti ole valtaa juuri mihinkään, mutta suuruudenhullu kun olen, uskottelen välillä itselleni niin ja yritän sitten toimia sen mukaisesti.

What an ass.

Bye bye baby

2008-05-06T12:03:00.003+03:00

Okei, vaatteet voivat venyä käytössä ja siksi tuntua löysemmiltä kuin ennen. Mutta nahkavyö ei kai voi? Jos se on käyttämättömänä kaapissa? Vai voiko?

Minä päätin muuttaa. Alustavan päätöksen tein jo aika kauan sitten kun irtisanouduin työstäni, mutta nyt minä irtisanoudun lopullisesti myös tästä kaupungista jota en ole koskaan tuntenut kodikseni, vaikka olen asunut täällä jo yli kolme vuotta. Minä kaipaisin ja haluaisin Helsinkiin mutta nyt en voi mennä sinne, jonkinasteiset velvollisuudet ohjaavat minut toisaalle. Pakko ei olisi lähteä niiden takia täältä, mutta haluan. Fresh strat? No ei nyt sentään, mutta jotain vaihtelua.

Haen myös töitä ulkomailta. En jaksa tätä maata enää, tarvitsen ympäristön jossa näennäinen suvaitsevaisuus ei verhoile selkäänpuukottamisen ja kateuden kyllästämää ilmapiiriä.

Mutta auringonpaiste, siitä minä pidän.

Hohhoijaa

2008-05-01T19:29:00.003+03:00

Vappu meni, ja se oli taas sellainen, josta en voi muistaa mitään ehkä jo ensi vuonna. Ei siksi että olisin ollut niin sekaisin vaan siksi, että se oli täydellisen mitäänsanomaton ja sanalla sanoen turha. Minulla oli hirvittävän tylsää, seura ahdisti ja menin aikaisin kotiin. Mutta ei oikeastaan edes vituttanut, tuntui vain täysin yhdentekevältä. Niin kuin aika moni muukin asia nykyään.

Tänään oli tarkoitus pitää välipäivä liikkumisesta mutta yllätys yllätys, en pystynyt. Vaikka aamulla vielä onnistuinkin olemaan lähtemättä juoksemaan, iltapäivään mennessä ahdistus oli jo kasvanut niin suureksi, että lähdin sitten kuitenkin. Oloni on turvonnut ja käsivarteni (minä kerään läskiä ensimmäisenä käsivarsiini) ovat luultavasti paksummat nyt kuin reiteni joskus. Tämä on niin ristiriitaista, miten minä voin olla näin lihava vaikka farkut tuumakokoa 24 ovat minulle löysät? Miten se on mahdollista? Ja miksi minä vain syön vaikkei minulla ole edes nälkä?

Ystäväni kutsui minut viettämään iltaa itsensä, uuden tyttöystävänsä ja tämän ystävien kanssa. En lähtenyt, ei vaan huvittanut. Onko säälittävää istua illat sisällä, kun voisi olla ulkonakin? Ehkä on, ehkä ei, mutta en minä nyt saatana lähde pakolla hillumaan. Tahtojuhliminen osoittaa luonteen heikkoutta, aivan kuten kaiken muunkin sellaisen tekeminen jota tekee vain koska sitä odotetaan tai muutkin tekevät.

Olen taas niin vitun yksilö että huh.

Ajellessani bussilla kotia kohti viereisessä rivissä istui n.15-vuotias tyttönen, jostain vappukarkeloista tulossa. Se oli jotenkin surullisen ja hellyyttävänkin näköinen istuessaan siinä serpentiinit kaulassa, tukka takussa ja hopeanväriset kengät jalassaan. Kuin laumastaan eroon joutunut.

Ja siitä minä sen kai tajusin että minulla ei ole sitä laumaa ollenkaan. Enkä oikein osannut päättää onko se hyvä vai huono juttu.

Ehkä sillä ei ole väliä. Ei se tahdonvoimalla muuttuisi kuitenkaan.

Klara vappen

2008-04-30T11:58:00.003+03:00

Anonyymi, kiitos kysymästä, olen ihan ok. Sitten viime postauksen on vain tuntunut, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. On vähän turta olo, syytä en oikein tiedä.

Tänään on vappu. Minä en pidä oikeastaan pakkojuhlinnasta, ei kai kukaan muukaan - monelle vappu ja juhannus ja joulu ja niin edelleen eivät vain ole pakollisia vaan mukavia juhlia, joita odotetaan innolla. Itseäni ärsyttää eniten yhteiskunnan pysähtyminen ja normaalien toimintojen häiriintyminen; ihmisten ilonpito (=örvellyskännäys) sinänsä ei haittaa enkä koe ahdistusta siitä, jos minulla ei satukaan olemaan mitään superhienoa ohjelmaa.

Siltikin kohta lähden luultavasti Koffariin ja huomenna Ullikselle. Ehkä törmätään.

Paras aamu ikinä

2008-04-24T09:49:00.001+03:00

Joak kerta yhtä ihanaa kun päivä alkaa sillä että ensin menee näkökyky ja puoli tuntia myöhemmin iskee invalidisoiva päänsärky ja ylitsevuotava, kirjaimellisesti, pahoinvointi.

Migreeni on niin mukava juttu.

En tiedä itsekään

2008-04-23T09:10:00.004+03:00

Oletettavasti sama anonyymi kommentoijani osui taas oikeaan. Huvittavaa sinänsä, että näiden kommenttien perusteella ajatusmaailmamme kohtaavat aika useassa kohdin; en tosin ole aina osannut näjöjään ilmaista itseäni niin kuin tarkoitin. Huvittavaa se on siksi, että olen aina uskotellut itselleni olevani jotenkin poikkeuksellinen mielipiteideni kanssa. Ja totuus on, että ystävieni ja perheeni keskellä olenkin mutta niin vain niitä saman mielisiäkin sitten löytyy (vaikka tottakai tiedostan, ettei tässä maailmassa ole olemassa mielipidettä, jonka kanssa voisi olla täysin yksin).

Kai minä haluan kuvitella olevani erilainen. Vaikka tiedän että olen ihan kuin kaikki muutkin. Säälittävää.

En sinänsä koe ongelmaksi sitä, etten ole ok ja etten oikeastaan haluakaan olla. Ja en myöskään tiedä mikä se ok on, luultavasti sitä ei ole. Ajatukseni tämän takana oli se, että minua suoraan sanoen vituttaa välillä se, että koko ajan on niin hankalaa. Lähes kaikki mitä teen, jokainen olemassa olemisen hetki on minulle enemmän tai vähemmän vaikeaa. Enkä minä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tarkoitan normaliudella tai ok:lla sitä, ettei koko ajan olisi näin helvetin paha olla. Ettei vihaisi itseään niin paljon että se pakottaa satuttamaan itseään. Ettei ahdistaisi välillä niin paljon että on vaikea hengittää. Ettei vaikka se kun jokin esine putoaa kädestäni lattialle saisi minua raivostumaan itselleni aivan silmittömästi.

Ja sitä samaa kai minä tarkoitan kun sanon että pelkään elämäni menevän ohi. En minä tarvitse enkä halua enkä pysty siihen perinteiseen parisuhteeseen , 1½ lapseen, asuntolainaan ja Volvoon. En minä sen saavuttamattomuutta sure. Haluaisin vain olla ylpeä itsestäni, tuntea onnistuneeni. Josta pääsemmekin luontevasti kysymykseen siitä kuuluisasta rimasta ja sen sijannin määrittelystä ja kenties koko olemassa olosta. Ei, minä en todellakaan tiedä onko sitä edes olemassa.

Mutta tälläisenä kuin nyt olen en voi lakata sitä tavoittelemasta enkä tiedä miten muuttuakaan. Minä en HALUA sanoa jonain päivänä että opin ottamaan rennommin ja antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään itseni ja niin edelleen. Koska tämä tarkoittaa periksi antamista. Sen tajuamista etten saavuta niitä tavotteita, jotka itselleni asetin. Asiaa ei tietenkään tee helpommaksi se etten ihan tarkasti pysty näitä tavotteitani nimeämään.

Mutta sen myöntäminen, etten voi saavuttaa sitä mitä haluan, tyytyväisyyttä itseeni - sehän tarkottaisi samalla sitä, että olen käyttänyt vuosia elämästäni virvatulien jahtaamiseen. Mikä on ajanhaaskausta, mikä palaa jälleen tähän elämän ohi valumiseen.

Tulihan sekavaa. Mutta anonyymi, kiitos.

Det är tisdag idag

2008-04-22T21:25:00.004+03:00

On vähän liikaa tekemistä näinä päivinä. Olen sellainen kympin tyttö -tyyppinen ratkaisu, joka hermostuu ja ahdistuu suunnattomasti jos alkaa vähänkään tuntua siltä, että joku asia jää puolitiehen tai ei ole valmis viimeistään päivää ennen dedistä. Mitenköhän tästä suorittamisesta oppisi pois?

En ole oksentanut kahteen päivään. Ihan kiva mutta ei se mitään tarkoita.

Näin viime yönä taas unta, jossa hampaani irtosivat. Se on kauhea uni, ja näen sellaisia usein. Vähintään yhtä usein kuin sellaisia, joissa hampaisiini sattuu ihan saatanan paljon, ja tämä on siis sellaista kipua, jonka oikeasti tunnen. Luulen sen johtuvan siitä että narskuttelen tai muuten puren hampaita yhteen nukkuessani. Ja kyllä, näitä unia esiintyy aina silloin kun on stressiä.

Which is often.

Puhuin yhden ystäväni kanssa parisuhteista ja perheestä ja siitä mitä elämältä haluaa. Minä olen siinä iässä, että jotkut ikätoverini alkavat mennä naimisiin ja muutamalla on jo lapsikin tai ainakin maha pystyssä. Ja he vaikuttavat olevan ihan ok asian kanssa, osa jopa onnellisia. Miten se on mahdollista? Miten he uskaltavat sitoutua toiseen ihmiseen menemällä naimisiin tai ottaa vastuun lapsesta? Eikö heistä tunnu että elämä menee ohi?

Meitä on niin helvetin moneen junaan. Itse kai pelkään jääväni asemalle.

Jaahas, mikäköhän tämänkin postauksen pointti taas oli.

Not my style

2008-04-21T14:50:00.006+03:00

Edelliseen kirjoitukseeni kommentoinut henkilö, kiitos. Kirjoitit:

Tahdonvoimalla voi pakottaa ruumiinsa olemaan syömättä, joten miksipä tahdonvoimalla ei voisi myös päättää olla oksentamatta, mutta onko se todella mikään ratkaisu?

Olet kertonut, mitä ja millainen haluaisit olla, sekä millaiseksi et ainakaan halua tulla. Näiden päämäärien saavuttamisessa syömisellä ja oksentamisella on vain välineellistä arvoa. Jos syöminen ja oksentaminen päättyisi, voisit edelleen henkisesti aivan yhtä pahoin (oksennuksenjälkeisistä turvotuksista eroon pääsemisellä olisi toki arvoa itsessään).

Elämä ja arki voivat olla aikamoista helvettiä, jonka sietäminen vaatii jatkuvaa itsen ja ympäristön tarkkailua. Mitä ovat ne asiat joista saan nautintoa kaiken tämän keskellä? Mitä voin sietää? Mitä minun tulee kaikin keinoin välttää? Voit päättää syödä tai olla syömättä, mutta et voi päättää olla onnellinen. Siihen tarvitaan jotakin muuta, mutta mitä?

Tiedän hyvin, että minun syömisilläni ja oksentamisillani ja millään muullakaan sekoilullani (kaikkea minä en kehtaa kertoa edes tässä anonyymissa blogissa) on aika vähän tekemistä laihuuden tai ulkonäön kanssa - kuten sanoit, arvo on vain välineellinen. Ja on totta että voisin henkisesti aivan yhtä pahoin, vaikka onnistuisinkin lopettamaan oksentamisen. Toivoisin etten tuntisi itseäni ihan niin epäonnistuneeksi tai tyhmäksi, mutta oikeastaan tiedän ettei näin tulisi käymään. Ei minulla ole maailman hirvein olo silloin kun oksennan tai sen jälkeen - on paljon hetkiä, jolloin tuntuu paljon paljon pahemmaltakin. Ei syömishäiriö ole minun suurin epäkohtani, joka ottamalla pois kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin.

Mistä saan nautintoa? Millon minusta tuntuu hyvältä? Mietin tätä kauan. Pystyn nimeämään tilanteita - kova urheilusuoritus, sellaiset hetket tärkeiden ihmisten kanssa jolloin minusta on tuntunut että minusta välitetään, onnistuminen jossain tärkeässä ja niin edelleen. Yhteistä näille kai on se tunne, että minä riitän, minusta on johonkin. En olekaan ihan paska.

Kenelle minä todistelen? Itselleni kai, mutta se nyt on ihan liian helppo vastaus. Minun rimani on niin korkealla ettei sitä oikein voi koskaan saavuttaa, mutta pointti onkin siinä ettei minua kiinnosta laskea sitä. Minä en halua oppia hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, minä haluan olla sellainen että voisin hyväksyä itseni. Enkä minä koskaan voi olla sellainen.

Mistä tämä sitten johtuu?

Esitän vastakysymyksen - täytyykö sen johtua mistään? Onko oletusarvoista olla tyytyväinen? Joillain ihmisillä on ruskea tukka, jollain lyhyt pinna. Miksei onnettomuus voisi olla ominaisuus siinä mikä jokin muukin? Tarkoittaako minun ahdistukseni sitä, että jossain meni pieleen ja jos ei olisi mennyt, söisin nyt kakkua ilman huonoa omaatuntoa, vai onko mahdollista että minä nyt vain olen tälläinen. Etten vain osaa enkä pysty enkä halua olla ok.

Mitäs luulet

2008-04-20T18:48:00.002+03:00

Jää nähtäväksi kuinka kauan oikein jaksan tehdä tätä. Kun ei tässä ole mitään järkeä, en saa tästä mitään ja inhoan itseni ihan joka hetki. Syödessä, oksentaessa, oksentamisen jälkeen.

Jos vaan päättäisi että ei enää. EI. Onnistuuko?

Nyt ei jaksa

2008-04-19T17:24:00.003+03:00

On ehkä pateettisinta ikinä postailla jotain helvetin lyriikoita, mutta.

I'm down to just one thing
And I'm starting to scare myself

I just want something
I just want something I can never have

You always were the one to show me how
Back then I couldn't do the things that I can do now
This thing is slowly taking me apart
Grey would be the color if I had a heart

In this place it seems like such a shame
Though it all looks different now
I know it's still the same
Everywhere I look you're all I see

Just a fading fucking reminder of who I used to be

...

2008-04-18T10:00:00.001+03:00

For a little while
For a little while
I wanna be numb

Ällöttävää

2008-04-17T21:06:00.002+03:00

Taas ollut sellainen päivä ettei voi itsestään kovin ylpeä olla. Tämä on yksi syy miksi vihaan bulimiaa, tämä ainainen epäonnistumisen tunne. Vaikka toisaalta, en minä siihen tunteeseen syömishäiriötä kyllä tarvitse.

Olisihan se mahtavaa jos olisi normaali (?) suhtautuminen ruokaan. Ja elämään noin yleensä.

Joojoo. Tänään ei nyt vain voi jaksaa.

Get a grip

2008-04-16T22:00:00.003+03:00

Hesari kertoi tänään Ranskassa valmisteltavan lakia, joka kieltää laihuuden ihannoinnin.

Juust näin.

Aivan uskomattoman typerää, jo siitäkin syystä, että lain jonka valvominen on mahdotonta, säätäminen on silkkaa typeryyttä. Lain mukaan "äärimmäiseen laihuuteen yllyttäminen" tulisi rangaistavaksi. Mitä on äärimmäinen laihuus? Miten siihen yllytetään?

Minä olen syömishäiriöinen. Sairastan kaudesta riippuen anoreksiaa tai bulimiaa. Minä ihailen äärimmäistä laihuutta aivan suunnattomasti. Enkä minä ikinä, koskaan, milloinkaan syyttäisi siitä ketään muuta. Kukaan ei ole ylllyttänyt minua tai painostanut minua sairastumaan tähän mielisairauteen. Kyllä minä sen ihan itse sain aikaan.

Minua raivostuttaa niin uskomattoman paljon se, että ihmiset sysäävät vastuun muille. Aina kaikki on jonkun muun syy - voi nyyhky, sairastuin anoreksiaan koska näin henkkamaukan mainoskuvan ja se tyttö siinä oli niin laiha. Voi paska, hakkasin vaimoni kun isä käytti minua lapsena hyväksi. Juon koska äitikin joi. Elän sossun tuella koska en saa mitään kivaa duunia koska minulla ei ole koulutusta niihin enkä sellaista jaksa hankkia.

Miksei selkärankoja myydä missään? Tukulla ihmisiä olisi niille käyttöä.

Tarvitsen paperipussin

2008-04-14T22:44:00.005+03:00

Olen aivan hirveän hermostunut. Kävelen ympyrää yksiössäni enkä tiedä mikä tähän on taas syynä. Minulla ei ole koskaan ollut asiat paperilla näin hyvin ja silti minua ahdistaa.

Miksei osaa olla? Miksei voi olla tyytyväinen kun siihen kerrankin on aihetta?

Olen aina sanonut etten tarvitse ketään. Että minä voin paremmin silloin kun olen yksin eikä minun tarvitse ottaa huomioon ketään muuta. Tämä on ihan totta edelleen mutta silti minä haluaisin että joku haluaisi minut. Rakastaisi minua. Sellaisena kuin olen. Ilman meikkiä, ilman naamioita, ilman mitään suojaa. Itsekkyydestähän tämä halu kumpuaa, tiedän sen kyllä - ei minulle ikinä riittäisi niin sanottu tavallinen suhde. Minä haluan jonkun joka palvoo maata jolla seison, joka tietää mitä minä haluan silloinkin kun en itse sitä tiedä ja antaa sen minulle. Jonkun jolle minä olen maailman tärkein ihminen. Ajatuksen mahdottomuus saa minut melkein nauramaan.

Miten minä voisin merkitä ikinä mitään yhtään kenellekään?

Ja samaan aikaan minua kammottaa ajatus että joku olisi minussa kiinni, että joku välittäisi minusta ja että minulla olisi valta satuttaa. Minä en usko olevani pohjimmiltani paha ihminen, en halua tarkoituksella tuottaa tuskaa kenellekään. Tiedän että usein teen niin, mutta se johtuu vain siitä etten osaa toimia toisinkaan. Huono selitys ja viestinee henkisestä kypsymättömyydestäni mutta näin minä sen näen.

Tai ehkä en vain uskalla. Minä pelkään, tottakai, että minut torjutaan. Hylätään. Petetään. Että minä avaan itseni ja ajatukseni ja ne eivät olekaan tarpeeksi. Minä en ole tarpeeksi. En itselleni enkä kyllä varmasti kenellekään muullekaan. En riittänyt ennenkään, miksi nytkään.

Ja voi luoja miten lihava minä olen. Joskus ennen minä tiesin olevani joukon laihin, no questions asked. Nykyisin minun on tarkkailtava onko tilanne näin, ja liian usein minusta tuntuu ettei ole. Periaatteessa ymmärrän että olen aika hoikka, mutta en vain tarpeeksi. Ikinä. Ikinä ei voi olla liian laiha tai liian rikas. Viisi kiloa, kymmenen kiloa. Minä haluan nähdä luuni.

Se ihminen josta viime postauksessani kirjotin sanoo että minä olen kaunis. Kun hän sanoo sen, melkein uskon, mutta vain melkein. Hän piti minua sylissä ja silitti minun selkääni ja minun oli oikeasti hyvä olla. Mutta ehkäpä hän oli vain humalassa.

Anteeksi tämä vuodatus. Vaikka epäilen josko tätä kukaan lukeekaan.

Rakas ihminen

2008-04-13T21:56:00.003+03:00

Minulla on tapana luokitella ihmisiä sen mukaan, mitä he minulle merkitsevät. On ystäviä, tuttuja, kavereita, vihamiehiä, merkityksettömiä ja niin edelleen. Ja sitten on ihmisiä, joita minä tarvitsen. Yhden heistä, ehkä ainoan tällä hetkellä, tapasin eilen ja en muista milloin olisin viimeksi tuntenut oloani niin hyväksi.

Me seurustelimme joskus, hvyin hyvin lyhyesti, ja luultavasti aivan vääristä syistä. Nykyisin olemme ystävät, hyvät sellaiset - en voi sanoa että hän olisi paras ystäväni, mutta kuten sanottu, tärkein hän on. Ehdottomasti.

Jos hän näkee minussa hyvää, tiedän etten ole ihan pielessä.

Minä rakastan häntä. Paria meistä ei enää tule enkä sitä haluakaan, mutta jos menettäisin hänet en tietäisi mitä tehdä.

Täytyy vain toivoa ettei hän ikinä huomaa mitä oikeasti olen.

Bye bye Sampo

2008-04-09T21:03:00.000+03:00

Voi vittusaatanaperkelehelvettijumalauta. Nyt meni pankki vaihtoon.

Ei pointtia

2008-04-03T20:15:00.002+03:00

Hermostuttaa ja stressaa. Työt, opiskelut, ihmissuhteet, raha, kaikki. Oikeasti asiani ovat ihan hyvin, luulisin, minulla on vain taipumus piehtaroida asioissa ja kasvattaa huoliani suuremmaksi kuinne oikeasti ovat.

Olisi hienoa olla ihmistyyppiä, joka osaa ottaa rennosti. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Kun kuitenkin tiedän, etteivät asiat murehtimalla parane. En vain osaa, pysty enkä kai edes halua heittäytyä hetken huomaan tai lakata kantamasta tätä taakkaa harteillani.

Aivan hirvittävän lihava olo, taas. En tajua miksi minun pitää syödä niin paljon. Miksi hitossa minä olen tälläinen porsas.

Väsyttää. Ei minulla mitään asiaa ollut. Tehtäviä asioita sen sijaan sitäkin enemmän, kun vain jaksaisi aloittaa.

Justjoo

2008-03-31T21:52:00.003+03:00

On inhottavaa käydä suihkussa ja muistaa millainen se joskus oli.

On hirvittävän vaikeaa tulla toimeen tämän ruumiin kanssa. Kun tuntuu etten hallitse sitä, että sen näennäiset tarpeet jyräävät minun ylitseni ja kumoavat päätökseni. Minun ruumiillani on nälkä, minun ruumiini haluaa jotain. Minun ruumiini ei jaksa, on heikko, lyö itseään pöydänreunaan, on liiallinen ja ruma. Minä katselen sitä ulkopuolelta, se on takki minun päälläni josta en pääse eroon.

Voin toki yrittää muokata sitä mieleisekseni, mutta se on niin vaikeaa. Tuntuu että olen heikompi kuin ennen ja ruumiini on vahvempi. Ehkä se, että annoin sille kerran jo periksi antoi sille yliotteen minusta - kiemurtele vain, tyttöseni, kyllä minä kuitenkin taas voitan. Annoin periksi jo kerran, aloin syödä, lihoin. Olkoonkin että sen tekeminen aiheutti hengissä selvitymiseni, en silti osaa olla siitä kovin kiitollinen. Tai no, olen iloinen että elän mutta surullinen siksi että söin niin paljon. Muutama lisäkilo olisi riittänyt.

Minä ihailin itseäni silloin kun olin laiha ja ihailen edelleen. Itsekuriani ja suoraselkäisyyttäni. Minä saatoin katsoa ihmisiä ja ajatella että he eivät pysty siihen mihin minä. Jos pystyisivät, tottahan he näyttäisivät samalta?

Olin aivan huumaavaa voittaa itsensä kerta kerran jälkeen, ottaa niskalenkki nälästä ja tarpeesta ja fyysisyydestä. Ei minulla paljon muuta silloin elämässäni ollut kuin hulluuteni ja työni, mutta kai se minulle riitti. En muista kaikkea tuolta ajalta mutta en mielestäni ollut niin ahdistunut kuin nyt.

On mielenkiintoista kuinka en silloin tajunnut arvostaa saavutustani. En nähdäkseni ollut yhtään liian hoikassa kunnossa, ja tämä on hämmentävää, koska todellisuuudessa olin aivan hirvittävän laiha. Minun ruma ruumiini painoi noin kolmekymmentä kiloa. Kolmekymmentä. Se on kauhean vähän aikuiselle ihmiselle, ja minä olen ylpeä että pystyin siihen. Tämän seikan tiedostaminen saa minut ymmärtämään etten missään nimessä ole parantunut syömishäiriöstäni.

Ihan kuin mielenterveyden häiriössä olisi jotain kehuskeltavaa.

Mielenkiintoista, ja huvittavaa, on myös se, että mielestäni useimmat anorektikot ovat todella rumia. Ota tästä nyt sitten selvää. Luultavasti olen vain kateellinen, itse en näytä anorektikolta enää vaikka hoikka olenkin.

Ja sehän ei minulle riitä.

Win some lose some

2008-03-29T19:56:00.004+02:00

Huh huh. Mahtava päivä taas tänään. Meidän talon putket menee varmaan kohta tukkoon siitä oksennuksen määrästä mitä niihin syydän.

Aika monta päivää peräkkäin on mennyt nyt todella huonosti. Normaaleja aterioita ei ole ollut oikeastaan ainottakaan - ensin panttaan syömistäni, sitten syön jotain (tyyliin salaattia ja porkkanoita) ja sitten oksennan. Suutani kirvelee ja huomenna naamani on varmaan taas pallokalan näköinen. Just the kind of life I always wanted.

Menee minulla kuitenkin ehkä paremmin kuin sillä housuihinsa kusseella juopolla joka tänään kävi minuun melkein käsiksi kun en antanut sille femmaa. Laiha lohtu, toisten epäonni on huono oman egon pönkittäjä. Mutta kuitenkin, kun nillitän omaa pahaa oloani niin pitäisi kai muistaa että aina voisi olla huonomminkin.

Ja toisaalta aina voisi olla niin todella paljon paremminkin.

Vuorovaikutusta everybody

2008-03-27T20:39:00.004+02:00

Aikaisemman tekstini kommenttilaatikossa anonyymi arveli: "Vaikka epäilemättä oletkin epätasapainoinen et mielestäni vaikuta itsetuhoiselta: Kuolema ei ole sinulle vakava asia vaan makaaberin huumorin aihe."

Tämä on osittain totta. En minä halua kuolla vaikka välillä, itseäni lainatakseni, tuntuu että olisi helpompaa vain jäädä auton alle. En usko että minusta olisi tappamaan itseäni. Se tuntuisi lähinnä luovuttamiselta.

Anonyymi on tosin väärässä sekä itsetuhoisuuteni että kuolemanvakavuuteni (hah, hah) suhteen. Minä olen hyvinkin itsetuhoinen, sillä tavalla kuin itse sanan sisällön käsitän. Totta - jos termi rajataan kuvaamaan vain kuoleman tavoittelua/ihannointia, en sitä täytä. Mutta se miten minä toimin ja itseäni kohtelen vastaa mielestäni ainakin jotain itsetuhoisuuden määrittelyä.

Suhtaudun kuolemaan myös mitä suurimmalla vakavuudella. Se on ainoa asia, joka on täysin varma, joten jo senkin takia sitä kohtaan on osoitettava tiettyä kunnioitusta.

Haluan kiittää anonyymia, kommenttisi aikaansai mielekiintoisen ajatusketjun, jonka sisältöä en lähde tähän tätä enempää purkamaan.

Haaste

2008-03-24T11:33:00.003+02:00

Luen paljon ruokablogeja. En todellakaan tiedä miksi, koska en ikinä toteuta yhtäkään ohjetta, mutta joskus saatan käytää tuntejakin vain naksuttelemalla sivulta toiselle. Kuvat ovat joissakin blogeissa todella hyviä ja myös tekstit osassa ihan viihdyttäviä. Tietenkin on myös näitä "tänään tein makkarakastiketta ja perunoita" -tyyppisiä, joissa kuvan virkaa toimittaa tärähtänyt, huonosti valottunut otos jostain inhottavan näköisestä mössöstä, mutta mikäs minä olen toisten luomuksia arvioimaan. Kukin tyylillään.

Tuon aiheen esille koska näissä kokkiblogeissa kiertää haaste. Kerran kuussa vaihtuva teema tai ohje houkuttelee bloginpitäjiä testaamaan uusia tai nostamaan esiin vanhoja reseptejä. Tässä kuussa aiheena on kirjallinen ruokahaaste - eli idea on toteuttaa jokin kirjallisuudessa esiintyvä ruoka tai resepti. Mietin hetken josko olisin osallistunut Marya Hornbacherin kirjassa Elämä kateissa esiintyvällä ruualla - sinappia porkkanan päällä.

Tulin tulokseen ettei ruokabloggaajien huumorintaju ehkä riittäisi.

I saw that coming

2008-03-23T10:42:00.003+02:00

Oma käytökseni on niin uskomattoman typerää että ihmettelen miten voin sortua siihen kerta toisensa jälkeen. Miten minä voin olla niin tyhmä? Kun tiedän että tekemällä niin kuin teen en saa aikaiseksi mitään muuta kuin pohjatonta ahdistusta ja itseinhoa. Minä en vain hallitse itseäni ja se tuntuu uskomattoman pahalta.

Ja kun se kaikki on niin turhaa. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat - ja vitut.

Luulen että ihminen joka on vieraillut sängyssäni viime aikoina on kyllästynyt minuun. Suoraan sanottuna en ihmettele. Hän on hyvin erilainen kuin minä - elämäniloinen, tasapainoinen, onnistunut kaikin puolin. Hän pitää ulkonäöstäni mikä riitti ylläpitämään kiinnostustaan jonkin aikaa, mutta ulkokuorella pääsee aina vain tiettyyn pisteeseen asti. No, hän on miellyttävä ihminen ja toivon että hän löytää pian jonkun arvoisensa.

Odotan kesää suorastaan kuumeisella palolla. Minä vihaan talvea, vihaan aivan sydämeni pohjasta, ja olen melko varma että jos joskus päädyn vetämään itseni hirteen se tapahtuu juuri talvella. Veikkaan tammi-helmikuuta.

Tässäkin suhteessa niin ennalta-arvattava.

Megahaukotus

2008-03-16T20:34:00.002+02:00

Eilen tullessani baarista himaan minulla oli niin nälkä että oksetti. En syönyt mitään ja se tuntui mainiolta. Tämä päivä on sitten tosin taas mennyt aika huonosti syömisten suhteen johtuen osaksi juuri parin viime päivän vähäisestä ravinnosta, mutta minkäs teet. Ne askeleet joita otan kohti tavoitettani ovat pieniä ja varovaisia, mutta oikeaan suuntaan ollaan toivottavasti menossa.

Kesään ja pieniin vaatteisiin on vain muutama kuukausi. Pidä se mielessä.

Asiasta kolmanteen, minua huvittaa ihan suunnattomasti eräs ystäväni joka pitää brassailun arvoisena sitä, ettei hänellä ole telkkaria. No huh hei, oletpa harvinaisen poikkeuksellinen yksilö. Varmasti älykkäämpi kuin kaikki vastaanottimen omistavat yhteensä.

Asiani ovat tolallaan, kaiken muun paitsi kehonkuvani suhteen. Kerrankin edes käytäntö toimii.

Tälläistä tänään

2008-03-13T20:38:00.003+02:00

Oksensin eilen niin että tänä aamuna silmäni ja oikeastaan koko naamani oli todella turvonnut. Minua hävetti mennä töihin, näytin aivan pallokalalta ja oloni oli juuri niin hirveä kun voi kuvitella.

On kahdenlaista oksentamista. Toinen on sitä kun syö normaalin aterian ja sitten oksentaa - tämän jälkeen olo on ihan ok, joskus jopa hyvä. Ja sitten on sitä kun syö kuin juottoporsas and then some ja oksentaa kunnes hampaisiin sattuu ja päässä pyörii. Jälkimmäistä tapahtuu kohdallani luojan kiitos melko harvoin, ja joka kerran jälkeen lupaan itselleni että se oli viimeinen.

Kaikki jotka ovat olleet samassa tilanteessa tietävät, kuinka paljon siihen lupaukseen voi luottaa.

Totuushan on että olen unohtanut millaista on olla terve. Kun ei ajatellut jokaisen nielaisun kohdalla kuinka monta kaloria siinäkin hujahti. Kun ei tiennyt ruokien ravintoainesisältöä tarkalleen ja kun saattoi syödä joskus jotain höttöäkin ilman huonoa omaatuntoa. Kun ei aina ja jatkuvasti vihannut itseään ja omaa, liian suurta tilaansa maailmassa.

Sen minä puolestaan muistan oikein hyvin miltä tuntui kun tajusin olevani vähän läski. Paksukainen. Muistan kuinka joku jätkä ohimennen humalassa kommentoi että sun perse on kyllä levinnyt ihan saatanasti. Kuinka isoisäni sanoi ettei yhtään lisää tarvitse ainakaan lihoa. Ja muistan myös kuinka saatanan hyvältä se tuntui kun se samainen jätkä oli selkäni takana sanonut minun näyttävän kuihtuneelta narkkarilta kun olin kommentistaan alle vuoden sisällä laihtunut yli 20 kg.

Siitäs sai, saatana.

Mutta älkää käsittäkö väärin - minä en millään muotoa syytä sairaudestani ketään ulkopuolista tai yhteiskunnan asettamia ulkonäköpaineita tai muuta paskaa. Minä itse tämän valitsin ja toteutin. Ja voi kun vaan pystyisin siihen uudestaan.

Se 30 kg:n elopaino jossa parhaimmillani olin on liian vähän, ei minun sinne tarvitse enää päästä. 40 on ihan ok, silloin olen jo hoikka. Arvioisin siihen olevan nyt matkaa noin viisi kiloa. Vaikkakin, vaa´an luvuilla on minulle nykyään hyvin vähän merkitystä - tärkeämpää on se, miltä näytän.

Ja minä haluan näyttää siltä ettei minuun voi koskea särkemättä.

Haukotus

2008-03-11T21:08:00.005+02:00

Ike lähettelee viestejä jollekin tissitytölle. So? Ike on pelimies. Ketä kiinnostaa.

Varusmies ampuu itseään (tahallaan), ei kuole ja hakee vakuutusyhtiöltä korvauksia. Just.

Eukot kessuttelee, sairastuvat ja haastavat tupakkayhtiön oikeuteen. No juu ei.

Marski-nukke puetaan korsettiin. Tsiisus.

Välillä sitä ihmettelee kuinka tyhmiä ihmiset voivatkaan olla ja eikö tässä maassa ole minkäänlaista suhteellisuudentajua.

Guess not.

Ja mietin myös eikö itselläni ole oikeita ongelmia kun niitä on tyhjästä kehitettävä.

Poistuisitko mun elämästäni

2008-03-05T20:48:00.004+02:00

Joko minä olen itse aivan helvetin taitava teeskentelijä tai sitten kaikki tuntemani ihmiset aivan hirvittävän tyhmiä. Olen niin uskomattoman hajalla juuri nyt etten voi ymmärtää miten se ei näy päälle.

Vaihtoehto on tietenkin myös se, ettei ketään vaan kiinnosta se miten minulle menee. Tämä on itse asiassa aika todennäköistä.

Mutta siltikin, periaatteessa minä olen aivan erinomainen yksilö - olen nuori, menestynyt opinnoissani alalla jota yleisesti arvostetaan ja jonka vuosittainen sisäänotto on hyvin pieni, töissä arvostetussa paikassa jossa minuun suhtautumisestani voisin päätellä etten ole ainakaan inholistalla, monen mielestä kaunis, joskus jopa hauska. Olen urheilullinen siinä määrin että se poikkeuksetta herättää kunnioitusta ("en minä vaan jaksaisi"), yleisten standardien mukaan hoikka (BMI about 17 tällä hetkellä) ja tiedän ainakin muutaman miehen olevan minuun hyvin ihastunut. Puhun suomen lisäksi neljää kieltä, juoksen maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin ja kaiken tämän lisäksi olen sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen. Jopa puheääneni on miellyttävä.

Ja minä vihaan itseäni aivan suunnattoman paljon. Kaikki edellä mainittu on minulle joko riittämätöntä tai muiden suusta kuultua (=valetta). Todellisuudessa olen ahdistunut, itsetuhoisuuteen taipuva, pahasti syömishäiriöinen, henkisesti ja tunne-elämältään tasapainoton, pohjattoman epävarma henkilö, joka on paitsi vähän tyhmä myös ruma ja ilkeä. Kohtelen ihmisiä huonosti ja oikeutan sen itselleni sillä, että minusta nyt vaan tuntuu pahalta. Vedätän minuun ihastuneita miehiä, olen uskoton ja kykenemätön normaaliin ihmissuhteeseen. En ole puoliksikaan niin lahjakas kuin haluaisin olla, minkä seurauksena turhaudun omaan keskinkertaisuuteeni ja ahdistun aina vaan enemmän. Olen aikaansaamaton, laiska ja luovaan työhön kykenemätön. Suurinta osaa ajatuksistani en kehtaa tunnustaa edes itselleni.

Ainoa ominaisuus josta voin rehellisesti sanoa olevani vapaa on kateus. Minä en jaksa enää olla kateellinen, tajusin jo aika kauan sitten ettei muiden onni tai hyvyys ole minulta pois. Päin vastoin, hakeudun ihmisten seuraan joilla on ominaisuuksia, jotka itseltäni puuttuvat, ja ihastelen heitä. Viime aikoina olen tutustunut muutamaan tyttöön, jotka edustavat aika pitkälti sellaista ihmistyyppiä, johon haluaisin lukeutua. He ovat ihastuttavia, kertakaikkiaan, enkä saa heistä kyllikseni. Voisin vihata heitä koska heillä on, mitä minulla ei, mutta mitä järkeä siinä olisi - silloin en saisi nauttia näistä kauniista piirteistä edes välillisesti.

Makasin eilen keittiön lattialla ja itkin. En todellakaan tiedä mistä syystä. Mutta se kesti kauan. Rauhoituttuani otin itsestäni valokuvan ja olin hämmästynyt siitä kuinka ruma sitä ihminen oikeasti voikaan olla. Ajattele hukkunutta, vedessä turvonnutta kaljurottaa niin pääset aika lähelle.

Joskus nuorempana purin ahdistustani viiltelemällä itseäni. Nykyään en juuri siitä syystä - että tein sitä teininä - mutta fyysinen kipu olisi siitä kiva juttu että se menee ohi.

Hävettää

2008-03-04T19:38:00.002+02:00

Minä olen kyllä niin pahasti päästäni vinksallani että melkein naurattaisi jos se ei tuhoaisi elämääni. Otetaan nyt vaikka tämä päivä esimerkiksi - tein ruokaa, leivoin vaaleaa leipää (ruokavalioni normaalisti on VHH-linjalla), tein jopa majoneesia. Koko tämän ajan, jo tarve-aineita ostaessani, minä tiesin että oksennan. Ja niinhän minä sitten teinkin, ja se tuntui niin typerältä että minun teki mieli lyödä itseäni.

Minkä takia minä teen tätä? Miksi? En pysty käsittämään. En edes halua ajatella kuinka paljon rahaa minulla on näiden vuosien aikana mennyt tähän turhuuteen. Anoreksia tuli niin paljon halvemmaksi kuin tälläinen omituinen bulimian ja anoreksian sekoitus.

No, se hyvä puoli tässä sessiossa oli että oksennettuani olen nyt niin pahoinvoiva, etten voi kuvitellakaan syöväni enää mitään, mikä puolestaan aiheuttaa sen, että päivän kokonaiskalorimäärä jää melko alhaiseksi.

Mutta en minä tästä kyllä ylpeä ole.

Menneet päiväni

2008-03-02T15:36:00.003+02:00

Minussa on sellaista väsymystä jota en pysty käsittelemään. Se ei poistu nukkumalla eikä rentoutumalla (mitä se on?). Usein vain huomaan ajattelevani että minä en saatana jaksa tätä enää. Huomaan toivovani kuinka todella paljon helpompaa olisi jos vain jäisi auton alle.

Ja jaksan sitten aina kuitenkin, tahdonvoimalla. Nykyään, ikäväkseni, huonommin kuin ennen. Mutta jaksan silti ja se saa minut tajuamaan etten oikeasti ole väsynyt, olen vain laiska ja aikaansaamaton.

Minua inhottaa, taas vaihteeksi, laiskuudenkin teemaan sopivasti kehoni löysyys. Rintalastan luut eivät näy niin hyvin kuin toivoisin, ja käsivarteni ovat kuvottavan paksut. On kyllä totta että kun jännitän olkavarren lihakset, sormien väliin ei saa nipistettyä muuta kuin nahkaa, mutta yhtäkaikki kädet ovat paksut kuin elefantin jalat. Myös pohkeeni ja reiteni ovat liian massiiviset johtuen ehkä osaksi siitä, että juoksukilometrit viikossa ovat sadan kieppeillä, mutta silti ne inhottavat minua.

On vaikeaa olla tässä kehossa joka on niin suuri. Joka kuitenkin joskus oli pieni ja sievä ja laiha. Kun polven kohta oli jalan koko matkalla levein.
Ehkä minun olisi pitänyt kuolla anoreksiaani, silloin en olisi joutunut tähän tilanteeseen, jossa inhoan ruumistani sen vuoksi, mikä siitä on tullut ja halveksin luonteeni heikkoutta, jonka johdosta muutos on tapahtunut. Pelkään jonain päivänä herääväni 60-kiloisena josta matka nykyiseenkin tilaan olisi jo pitkä.

Sunnuntai on se vaikein päivä. Taidan lähteä kävelylle.

Kevät alkaa maaliskuusta

2008-03-01T21:41:00.003+02:00

Olen kuumeessa ja oloni on kurja. Nyt tosin tuntuu paremmalta kuin päivällä kiitos ylimitoitetun särkylääkkeiden annostelun, mutta näin silti parhaaksi vaihtoehdoksi jäädä himailemaan bilettämisen sijaan.

Mies oli luonani viime yönä. Suhteemme on ihan puhtaasti fyysinen, mutta se on juuri sitä, mitä minä haluankin. Minä pidän seksistä ja siitä, että minua naidaan. Minä en pidä halailusta enkä söpöilystä. Se ahdistaa ja tuntuu merkityksettömältä - miksi ihmeessä sanoa asioita, joita ei tulevaisuudessa enää tarkoita? Miksi tekisin itsestäni hölmön uskomalla valheita?

Mutta, vaikka kanssakäymisemme perustuu seksiin, minun on ihan ok olla hänen kanssaan. Vain tiettyyn pisteeseen asti, tottakai, mutta luontevampi ja helpompi kuin monen muun kanssa häntä aikaisemmin. Tosin huomaan myös taas käytöksessäni niitä piirteitä, joilla aina onnistun loukkaamaan - olen seurassa välinpitämätön häntä kohtaan, flirttailen muille ja olen muuten vain epämiellyttävä. En tee näitä asioita tahallani, en vain osaa toimia muutenkaan.

En tiedä haluanko osata. Vanha koira ja uudet temput jne.

Minua oksettaa.

Ne pienet asiat

2008-02-27T20:16:00.002+02:00

Kävin tänään etsimässä juhlapukua ystäväni valmistujaisiin. Eräässä liikkeessä myyjä sanoi: "sä olet kyllä niin sairaan pieni että on vaikea löytää mitään sopivaa."

Sairaan pieni. Sairaan pieni. Sairaan pieni.

Vaikkei se ihan totta olekaan, olin hyvällä tuulella koko loppupäivän.

Tra la la

2008-02-25T20:38:00.002+02:00

Perusmaanantai. Tuntuu ankealta ajatella että koko paska viikko on vasta edessä. Toisaalta perjantaina on tiedossa kekkerit, joita olen odottanut jo kauan, joten siinä mielessä ihan nastaa. On hyvä kun on jotain odotettavaa.

Yleisesti ottaen se on itse asiassa juuri suurin ongelmani, odottaminen. Odotan jatkuvasti jotain - sitä, että valmistun, että saan töitä, että laihdun, että joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, että kelpaisin. Odottaessani minun elämäni valuu ohi ja pelkäänpä, että jonain päivänä vain huomaan, että kaikki on jo liian myöhäistä ja etten koskaan elämässäni saavuttanut mitään, mikä oli minulle tärkeää.

Olen tänään ollut hyvin väsynyt ja sen seurauksena pinna on ollut aika kireänä. Huomasin ärsyyntyväni mitä pienimmistä asioista ja kaikki hankaluudet saivat aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Näin käy melko usein, kaikki vain tuntuu niin uskomattoman vaikealta, että pakostakin ihmettelen, miten muut ihmiset selviävät elämästään jos niistä tuntuu koskaan samalta.

Oksensin, taas. Vituttaa. On olemassa raja jonka yli syödessäni tiedän, että oksennan. Sen rajan ylitettyäni syöminen meneekin usein ihan holtittomaksi - kun nyt kuitenkin kohta oksennan. Tosin minua huolestuttaa, kuinka paljon syödystä määrästä itse asiassa oksennan. En usko että ikinä kaikkea - onneksi en harrasta sellaista ahmimis-oksentamis-kierrettä (eli siis että mättäisin kaikkea moskaa normaalin ruuan lisäksi) vaan oksennan ihan vaan perussafkoja.

Olen alkanut totuttaa itseäni taas nauttimaan nälän tunteesta. Nothing tastes as good as thin feels, sanotaan, ja on totta että se pieni, maaninen euforia jonka syömättömyydestä saa, tuntuu ihan mahtavalta. Tosin taustalla aina häälyy se pelko että kun alan syömään, ratkean syömään aika hitosti liikaa. Hankalaa, hankalaa. Usein lykkään syömistä ihan vain senkin takia, että sitten syötyäni en enää saa syödä - takaperoista ajattelua, mutta minkäs hullu itselleen voi.

Tiedostan kyllä että minulla on ongelma, mielenterveyden häiriö. Oli aika jolloin tämä määritelmä loukkasi minua aivan suunnattomasti enkä suostunut myöntämään sitä, mutta nyt olen laskelmoivampi ja pystyn käsittelemään sairauttani eri tavalla. SH on minua, ja minä käytän sitä aseena inhottavaa ruumistani vastaan. Ja aikaisemmista kokemuksista viisaampana uskon vakaasti pystyväni kontrolloimaan laihtumistani paremmin niin, ettei se vie minua haudan partaalle. Tämä saattaa olla harhaluulo, jää nähtäväksi. Tiedän monien syömishäiriöisten ajattelevan näin.

Mutta joo. Tälläistä tänään.

Onneksi loppui tämäkin viikko

2008-02-24T19:07:00.003+02:00

Kävin vaateostoksilla. Tuumakoon 25 farkut olivat minulle isot ja silti näytän lihavalta.

Ymmärrän että tässä on ristiriita. Olen maailman ainoa paksukainen joka mahtuu pieniin housuihin.

Viikonloppu meni todella, todella huonosti. Söin ja oksensin ja tuntuu, että koko naamani on turvonnut (no niin se varmasti onkin) ja vatsa pullottaa. Välillä huomaan ajattelevani etä vatsani on vain turvoksissa koska olen syönyt jotain sopimatonta tai juonut liikaa light-limua tai jotain - mutta eihän se niin ole, minä olen vain lihava.

Liian paksu, liian tyhmä, liian ruma. Liikaa kaikkea ja silti aivan liian vähän.

Huoh. Toivon niin ensi viikon tuovan tullessaan odottamiani hyviä uutisia. Olisin niin sen tarpeessa.

Trip down memory lane

2008-02-20T20:49:00.003+02:00

Löysin päiväkirjani viiden vuoden takaa. Pedantisti ylöskirjattuna jokaisen päivän liikunnat ja syömiset. Harmi sinänsä, etten ole kirjannut fiiliksiäni kovin paljon ylös, sillä en rehellisesti sanoen muista tuosta ajasta (tuolla ajalla tarkoitan sitä ajanjaksoa, jolloin anoreksiani oli ensimmäistä kertaa pahimmillaan/ parhaimmillaan). Osa lähimenneisyydestäni on siis melko hämärän peitossa, mikä sinänsä on ironista, sillä nyt tuntuu että se aika oli parasta mitä minulla on ollut. Tuntuu toisaalta kieroutuneelta sanoa näin, sillä tiedän että olin todella pahasti sairas.

Ote päiväkirjasta:
Liikunta 60min juoksu
Aamu: porkkana, mustaa kahvia makeutusaineella
Päivä: koululla uunikalaa (seiti, n.100g) ja salaattia
Ilta: porkkana ja rooibos-teetä
5 tupakkaa, purkkaa

Minusta on ällistyttävää että elin tuon kaltaisella ruokavaliolla useita kuukausia. Nykyisin syön kuin porsas. Syön vaikka ei ole nälkä. Syön vaikka vatsani on täynnä. En ymmärrä itseäni. Luulen että tämä osaltaan on anoreksian peruja, useita vuosia ruokaa pantattuani suhteeni siihen on luonnollisesti vääristynyt. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että joskus pystyin syömään ajattelematta ravintosisältöjä.

Mainitsin aikaisemmin, etten muista syvimmästä kaudesta paljoakaan. Muistan kuitenkin muutamia, välähdyksenomaisia juttuja, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen aivan jollekin toiselle.

Muistan kuinka jalkani turposivat kaksinkertaisiksi nestetasapainon häiriintymisen takia. Ostin nesteenpoistajia.
Muistan kuinka en pystynyt nousemaan bussiin, koska jalkani eivät vain jaksaneet toimia- tämä oli hyvin, hyvin hämmentävä tunne ja sai minut ensimmäistä kertaa miettimään josko minussa on jotain vialla. Saman tunteen koin kun en pystynyt enää juoksemaan.
Muistan kuinka katsoin itseäni peilistä (painoindeksini oli tällöin hieman yli 13) ja ajatelin että en minä nyt niin lihava ehkä olekaan. En kuitenkaan ikinä pitänyt itseäni laihana.
Muistan kuinka seisoin kaupan hyllyjen edessä joskus jopa tunteja koska en vain pystynyt päättämään mitä voin ostaa. Lopulta kaupasta oli pakko lähteä koska myyjien tuijotus alkoi hävettää.
Muistan kuinka nukuin villahousut jalassa ja villapaita päällä kahden täkin alla koska palelin niin kovasti.
Muistan kuinka isäni tuskaisella äänellä sanoi: "katso nyt itseäsi". Reiteni oli noin hänen ranteensa paksuinen.
Muistan kuinka entinen kämppikseni tuli noin kuukauden päästä muutostaan noutamaan joitakin tavaroitaan. En ihan vieläkään pysty sanomaan oliko hänen ilmeessään enemmän kauhua vai sääliä.
Muistan kuinka pelkäsin että ehkä kuolen.

Good times.

Hauskintahan tässä koko jutussa on, että mielestäni anorektikot ovat aika säälittäviä. Salilla, jossa aikaisemmin kävin, oli yksi tälläinen himoliikkuja rassukka ja kyllähän se aika huvittava oli. En ehkä kenties halua olla sairaalloisen laiha - BMI 13 oli aika vähän ja saan kiittää isäni lääkärin ammattia siitä, ettei minua kuskattu sairaalaan - mutta poikkeuksellisen hoikka tahdon kyllä olla. Hoikka olen jo nyt, yleisillä mittapuilla, mutta en riittävän hoikka itselleni.

Toisaalta huolestuttavaa on että silloinkin, laihimmillani, en ollut riittävän hoikka. Mutta mietin sitä sitten joskus myöhemmin. En oikeastaan usko enää pystyväni laihtumaan niin paljon, hulluuteni ei ole niin mustaa enää. Nykyiselläänkään en kuitenkaan voi jatkaa joten suunnan on oltava alaspäin.

Aim in life

2008-02-19T21:08:00.003+02:00

Olen aivan naurettavan hullaantunut erääseen mieheen. Hän on minua huomattavasti vanhempi, hänellä on lapsi ja hän seurustelee. Laittoman hyvän näköinen ja pyörryttävän itsevarma käytöksessään ja olemuksessaan. Ja flirttailee minulle estottomasti aina tavatessamme.

Näin hänet eilen aivan lyhyesti ja jo muutamalla kommentilla hän sai minut niin sekaisin, etten itsekään oikein ymmärrä miten hänellä voikaan olla sellainen vaikutus minuun. Tiedän ettei tästä ikinä seuraa mitään jo siitäkään syystä, etten harrasta varattuja miehiä (puhumattakaan nyt siitä että häntä tuskin kiinnostaa tälläinen pikkutyttö - kunhan pelleilee kustannuksellani), mutta on huumaavaa havaita, että voin haluta jotain ihmistä näin paljon. Aina hänet nähdessäni olen valmis heittäytymään hänelle, tekemään ihan mitä vain hän keksii pyytää. Kannattaneeko mainitakaan että tämä alttius tekee minusta myös äärettömän varovaisen - vaikka himoitsen häntä, en silti ole valmis tekemään itsestäni ihan täyttä idioottia. Luonteensa tuntien hän luultavasti vain nauttisi siitä.

Mutta voi luoja miltä minusta tuntui kun hän katsoi ja kosketti minua eilen. En muista milloin viimeksi - jos ikinä - olen tuntenut sellaista sähköä.

No, se siitä. Ajattelen häntä öisin, muuten pidän - yritän pitää - ajatukseni kaukana hänestä.

Olen tullut siihen tulokseen että minun on ihan oikeasti pakko laihduttaa vähän. En halua että minulle käy niin kuin niin monelle muulle tämän ikäiselle; vuosien kääntyessä kohta hiljalleen kohti kolmeakymmentä perse alkaa yhtä hiljalleen levitä ja allit roikkua. Näen joka päivä kadulla ja kaupungilla näitä entisiä teiniprinsessoja, jotka nyt parisuhteen valheellisen turvallisuudentunteen myötä ovat mättäneet itsenä lievästi ylipainoisiksi pulleroiks, ja joille säännöllinen liikunta tarkoittaa sitä, että käydään kerran viikossa yliopiston järjestämässä jumpassa ja ehkä, jos hyvin käy, puolen tunnin kävelylenkillä tyttökaverin kanssa.

Hyi saatana, pelkkä ajatus inhottaa. Minä en yksinkertaisesti suostu.

Aion laihtua. Syön vähemmän. Enempää en pysty liikkumaan, rasitusvammat piinaavat nyt jo. En aio hankkia vaakaa koska pelkään mitä se nyt näyttää - en ole käynyt moneen vuoteen - mutta vaatteet ovat joka tapauksessa parempi mittari.

Yritän lopettaa oksentamisen. Se ei ole kaunista. Minä haluan olla kaunis. Se on minulle maailmassa tärkeintä. Muutakaan minulla ei ole.

Haukotus

2008-02-17T00:25:00.003+02:00

Väsyttää niin helvetisti. Muut lähtivät baariin, en jaksanut ja tulin etkoilta himaan. Ja mitä baarissa olisinkaan tehnyt, kun ei juo on joskus rasittavaa torjua humalaisia lähentelijöitä ja kuunnella mukahauskoja juttuja.

Mietin ihmissuhdekuvioitani tänään. Tajusin etten ole oikeastaan koskaan ollut tasapainoisessa, toimivassa suhteessa vastakkaisen sukupuolen kanssa. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta että haluaisin olla jonkun ihmisen kanssa kauemmin kuin muutaman tunnin kerrallaan. Tai että olisin joskus ajatellut haluavani olla jonkun kanssa niin, ettei minulla olisi muita.

Ongelmani on se, että minua alkaa ahdistamaan heti jos minulta odotetaan jotain. Jos varaani lasketaan ihan mitä tahansa vähäpätöistäkin. Esimerkiksi jo se, että joku tulee tapaamaan minua tai kutsuu minut kahden kesken jonnekin, saa minut hermostumaan. Saati sitten tyttöystävän roolin täyttäminen.

Luultavasti kyse on osaksi siitä, että pelkään (tiedän) tuottavani pettymyksen. En ole mukava ihminen, en älykäs enkä hauska. Tiedän tämän ja pelkään tilannetta jossa vastapuoli tajuaa sen myös. Minä en halua tulla hylätyksi sen vuoksi mitä tiedän olevani.

Luulen etten koskaan tule olemaan kenekään kanssa niin sanotusti vakavassa suhteessa. En ehkä vain pysty siihen. Ja se on ihan ok, koska en luultavasti haluakaan pystyä - tai sanotaan mielummin niin, että en usko olemassa olevan ihmistä, jonka seurasta nauttisin niin paljon että olisin valmis kestämään sen ahdistuksen joka suhteesta seuraisi.

Minulla on useita kevytsuhteita ja ne riittävät minulle. Tottakai olisi joskus, heikkona hetkenä, kiva tuntea olevansa jonkin arvoinen ja että joku haluaisi olla kanssani muutenkin kuin alasti, mutta aina ei saa mitä haluaa. Ja, jos en ole valmis antamaan itsestäni mitään, tuskin voin sitä keneltäkään muultakaan vaatia. Enkä oikeastaan haluakaan kenenkään sitä tekevän - en osaa käsitellä ihmisten tunteita. Loukkaan aina, tahtomattani tai tahallani.

Kaikkia ole tarkoitettu parisuhteeseen.

Helpotus

2008-02-14T20:29:00.003+02:00

Mahtavaa, en ole raskaana.

Ajattelin vaihtaa pillereistä ehkäisyrenkaaseen. Sitä ei voi oksentaa ulos joten ei tarvitse pelätä.

Kävin tänään kaksi kertaa lenkillä, aamulla ja illalla. Aamuisin käyn aina, iltaisin silloin kun on aikaa. Viime talvena harrastin kovaa aerobista noin 15 tuntia viikossa, tänä talvena määrä jää reiluun puoleen tuosta. Välipäivien pitäminen on minulle hirvittävän hankalaa, usein menee viikkoja etten pidä yhtään vapaapäivää. Pyrin siihen että yhtenä päivänä ottaisin edes rauhallisemmin mutta aina se ei onnistu.

Tuhlaan ihan uskomattoman paljon aikaa täysin merkityksettömiin asioihin, mikä luonnollisesti ahdistaa ihan helvetisti. Tuntuu että olen menettänyt otteen itsestäni - en voi enää luottaa siihen että olen, tai edes pyrkisin olemaan, sellainen ihminen joka haluan olla. En ole ikinä ollut itseeni tyytyväinen mutta oli aika jolloin ainakin tiesin että olen ahkera, rehellinen ja vastuullinen. Nyt, tarpeetonta kai sanoakaan, en ole mitään noista.

I cheated myself
like I knew I would
I told you I was trouble
you know that I´m no good

Amy Winehouse - You know I´m no good

Liian totta

2008-02-13T20:24:00.003+02:00

Kaaduin tänään jäisellä kadulla ja satutin polveni. Jes.

Minua inhottaa ruumiini fyysisyys, sen läsnäolo ja todellisuus. Kuinka se on koko ajan läsnä enkä pääse sitä millään ikinä pakoon. Se on niin vääränlainen ja minulle epäsopiva, ja silti olen aina loukussa sen sisällä. En koe olevani kokonaisuus, on erikseen olemassa minä ja ruumiini. Nimenomaan minun ruumiini - minulla on oikeus tehdä sille mitä tahansa.

Raivostun ruumilleni kun se on väsynyt, kipeä tai ei muuten vain toimi niin kuin haluaisin. Turhautunutta, hyödytöntä raivoa. Tiedän että voisin käyttää aikani paremminkin.

Oksensin taas. En ollut varsinaisesti ahminut, syönyt vain liikaa ja oloni oli tukala. Pelkään että hampaani mätänevät suuhun ja että poskeni turpoavat kuin marsulla. En pidä oksentamisesta.

Huoh.

Toivon että tuo ulkona herännyt kylmyys menee nopeasti ohi. Inhoan talvea, se tappaa minut vielä joskus. Syömishäiriönikin aina talvisin pahenevat, en tiedä miksi. Ehkä minulla on silloin liikaa aikaa velloa omassa kurjuudessani.

Menenpä tästä sitten jatkamaan sitä.

Pitkä päivä

2008-02-12T21:32:00.000+02:00

Tänään oli paha päivä, taas. Aamusta asti levoton ja tuskastunut olo, mikä aiheutti sen, että duuneihin oli suunnattoman vaikea keskittyä. Tuskailin ja pelkäsin olemattomia, enkä ajatellut lainkaan sitä mitä piti. Tunsin itseni tehottomaksi ja huonoksi työntekijäksi ja olinkin sitä. Hävettää.

Olin ennen parempi. Ahkerampi, kurinalaisempi, selvempi. Hullumpi, sanoisi joku. Ihailen mennyttä itseäni siitä pystymisen ja jaksamisen määrästä. Vaadin itseltäni aivan kohtuuttomia mutta koska se oli minulle itsestäänselvyys, en voinut kuvitellakaan toimivani toisin. Nykyään olen pehmennyt, laiskistunut. Olen huono ja heikko.

Ennen minulla oli rajat jotka tiesin ja joita noudatin. Nyt maailmani on mössöä ja niin minäkin.

Myönnettäköön että kun sain sydämenpysähdyksen maatessani 30-kiloisena lapsuudenkotini sohvalla jouluaattona viisi vuotta takaperin, minua vähän arvelutti josko sittenkään haluan kuolla näin. Nyt on ehkä kulunut riittävästi aikaa jotta pelko voi väistyä glorifioinnin tieltä - nyt tuntuu oikeastaan aika hienolta, että pystyin näännyttämään itseni vaiheeseen, jossa en pystynyt enää ottamaan juoksuaskelia tai saanut käännettyä alaoven lukkoa auki. Farkkujeni tuumakoko on yhä pienempi kuin ikäni (ja olen lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä) mutta silti tunnen olevani sotanorsu ja hiiliproomu siihen lasilintuun verrattuna joka joskus olin. Minä Olin. Minä.

Ei se liity vain haluun olla laiha. Tottakai haluan sitäkin, laiha ihminen on kaunis ja minä olen olen hyvin esteettispainotteinen ihminen. Sisäinen kauneus on rumille tarkoitettu ja luoja tietää ettei minulle sitä ole suotu. Sisäistä kauneutta siis, rumuutta kyllä senkin edestä. Se on niin paljon kokonaisvaltaisempaa. Joku saattaa tämän ymmärtääkin. Useimmat eivät.

En aio pyytää anteeksi tätä vuodatusta ja samoissa aiheissa pyörimistä. Minun on niin suunnattoman paha olla itseni kanssa juuri nyt että tämä on pakko purkaa johonkin. Kenellekään en ole ikinä ääneen sanonut sairastaneeni anoreksiaa - vanhemmillekin intin aina vain tehneeni liikaa töitä ja siksi laihtuneeni. Kyllähän he tiesivät totuuden (tai sitten valehtelivat itselleen aivan uskomattoman hyvin) muttei minua koskaan vaadittu myöntämään tilaani.

Mutta like said, jos teksti ei miellytä tai koet sen pro-anailuksi tai ihan miksi muuksi vaan, ole kiltti ja jätä lukematta. Tarkoitukseni ei ole lisätä kenenkään ahdistusta tai syöstä muita tälle tielle. Ihan jo siitäkin syystsä että en halua kenenkään olevan laihempi kuin minä.

Surullista? On kyllä. Sairasta? Totta kai. Tavoiteltavaa? Minulle on.

Viikon alkua

2008-02-11T20:24:00.000+02:00

Syön liikaa. Aivan järkyttäviä määriä. Tämä raivostuttaa minua aivan suunnattomasti - taas yksi osoitus siitä etten hallitse itseäni. Minä haluan olla vahvempi mutta en esää osaa.

Olen miettinyt tulevaisuutta ja tehnyt muutaman yrityksen sen parantamiseksi. Jos minulla kävisi tuuri, jos asiat menisivät niin kuin haluan, olen ensi vuonna hyvin kaukana tästä maasta tekemässä työtä paikassa, josta olen unelmoinut vuosia. Mutta ennen kuin anna itseni haaveilla tästä liikaa minun kannattanee muistaa, että kohdalleni ei ennekään ole osunut liikaa onnea, joten luultavasti nytkään sitä ei ole odotettavissa. Mahdollisuus menee ohi ja minä jumiudun tänne loppuiäkseni.

Aina löytyy joku parempi.

En pidä Suomesta, sen näennäisestä suvaitsevaisuudesta ja muka-tasa-arvosta. Pimeästä, pitkästä talvesta ja kylmästä kesästä. Ihmisistä joiden tyhjänpäiväisen puheen ymmärrän julkisissa kulkuvälineissä. Olen ollut riittävän kauan muualla tietääkseni etten kuulu tänne vaan johonkin aivan muualle. Minä vihaan sitä kateellisuutta ja tasapäistämisen kulttuuria mikä täällä vallitsee. Aina mennään tyhmimmän ja hitaimman ehdolla ja auta armias jos jollain menee paremmin kuin muilla - sitä ei suomalainen kestä. Tässä ollan samalla viivalla saatana ja poispyrkiville on saunan takana tilaa. Sinun ei pidä joukosta erottuman.

Nyt on maanantai. Huomenna herätessäni toivon että olisi jo ilta. Pidän työstäni kohtuullisen paljon mutta itseäni en jaksa. Miten keneltäkään voidaan vaatia niin paljon kuin minulta - olla itseni kanssa joka hetki.

Sunday evening

2008-02-10T18:17:00.000+02:00

Olen helposti huolestuva ja ahdistuva ihminen. Ahdistus on joskus niin voimakasta että se vaikeuttaa hengittämistä. Usein en saa nukuttua sen vuoksi.

Mikä sitten ahdistaa?

Monikin asia. Enimmäkseen suunnaton itseinhoni. Olen sairastanut syömishäiriötä nyt kuutisen vuotta. Se alkoi anoreksiana joka vei melkein hengen - painoin pahimmillani (parhaimmillani?) 30kg. "Parannuttuani" syömishäiriöni kääntyi bulimiaksi, jota sairastan parhaillaan. En kovin vaikeana, sillä pidän oksentamista kohtuuttoman vastenmielisenä ja inhottavana toimintana. Anoreksia oli puhtaampaa. Olen kallistumassa sen syliin takaisin.

Mutta kuten sanottu, minä vihaan itseäni ihan todella. Olen paitsi lihava, myös ruma ja tyhmä. Minulle tuottaa vaikeuksia olla satuttamatta itseäni fyysisesti. Olisinko onnellinen, jos olisin taas laiha? Olisin. Minä en pidä syömishäiriöstä mutta kontrollista minä pidän. Ja se, että voin hallita itseäni edes jollain elämän alueella - että saan itse päättää - se antaa minulle iloa. Ja koska laihuus, sairaalloinenkin, on mielestäni tuhat kertaa kauniimpaa kuin normaalipaino (jossa en kyllä taida edes olla) pidän sitä tavoittelemisen arvoisena.

Joskus vaan toivon jääväni auton alle.

Toisaalta en halua kuolla. Pelkään että minulla on, holtittoman seksielämän seurauksena, sukupuolitauti. Pelkään HIVtä. Pelkään olevani raskaana. Nämä pelot eivät ole perusteltuja, mutta en pysty pakenemaan niitä.

Olen päättänyt laihduttaa. Tällä hetkellä painan ehkä 40-45 kiloa, en omista vaakaa enkä aio sitä ainakaan vielä hankkia. Minä pidän luistani ja tahdon nähdä ne.

Ja se mitä minä en tahdo on anonyymit nillittäjät jotka aukovat päätään pro-anailusta ja vastuuttomuudesta. Minä en ole pro-ana siinä mielessä että haluaisin bondata muiden syömishäiriöisten kanssa ja jakaa vinkkejä. En helvetissä, te kaikki muut jotka haluatte samaa kuin minä - toivon että epäonnistutte. Anoreksia on hirveä sairaus joka tuhoaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minä olen sen vain ansainnut. Suits you, sir.

Minä olen sen valinnut. Mutta pelkään etten pysty siihen enää. Etten selviäkään enää porkkanoilla ja mustalla kahvilla viikkokausia. Ettei minulla enää ole sitä voimaa itseeni.

Toisaalta vahingosta viisastuneena - rytmihäiröt, hiusten tippuminen, turkispeite, se ettei pysty enää nousemaan bussiin kehon syötyä lihaksena pois - teen homman maltillisemmin. En välttämättä kaipaa kauhistuneita katseita tai sitä että äitini itkee minut näkiessään. Ettei ole voimia työntää tyhjiä ostoskärryjä kaupassa. Haluan vain sen tunteen takaisin että hallitsen itseäni.

Edes osaa itsestäni.

PAPA-kokeen solukuvassa oli muutoksia. Itkin kun sain tietää mutta pian se vaihtui välinpitämättömyydeksi. En minä sille mitään nyt voi kuitenkaan.

Voi luoja miten ihminen voikaan itseään vihata.

[nimi vaihdettu]

Peruskallio

....

Aika ja paikka

Serves you right

Sleep together

Samaa vanhaa

Thank god it´s finally over

Veteen piirretty

Come again some other day

Shop shop ja vähän muuta

Harhoja

Hei IHQ juhannusta ihan kaikille tiiäx hei!!! <3<3<3

Päivän sitaatti

Placebo

Kesäq

L

Beyond my control

Guinea pig

Hyvin alkaa viikko

Juoksuaika on joka aika

Stupid girl

Bye bye baby

Hohhoijaa

Klara vappen

Paras aamu ikinä

En tiedä itsekään

Det är tisdag idag

Not my style

Mitäs luulet

Nyt ei jaksa

...

Ällöttävää

Get a grip

Tarvitsen paperipussin

Rakas ihminen

Bye bye Sampo

Ei pointtia

Justjoo

Win some lose some

Vuorovaikutusta everybody

Haaste

I saw that coming

Megahaukotus

Tälläistä tänään

*Haukotus*

Poistuisitko mun elämästäni

Hävettää

Menneet päiväni

Kevät alkaa maaliskuusta

Ne pienet asiat

Tra la la

Onneksi loppui tämäkin viikko

Trip down memory lane

Aim in life

Haukotus

Helpotus

Liian totta

Pitkä päivä

Viikon alkua

Sunday evening

Haukotus